Santeri Mikkola

Is­tun len­to­ko­nees­sa koh­ti Is­lan­tia. Kah­den ja puo­len vii­kon reis­su ta­ka­na. Jos jos­kus, niin nyt on hyvä het­ki vaih­taa ko­ke­muk­set sa­noik­si. Po­jat oli­vat käy­neet ai­kai­sem­min vii­me syk­sy­nä Alas­kas­sa. Heil­lä oli re­pul­li­nen ta­ri­noi­ta ker­rot­ta­vak­si ja toi­nen mo­ko­ma ku­via ja vi­de­oi­ta näy­tet­tä­väk­si. Olin yl­lät­ty­nyt lä­hin­nä sii­tä, et­tä siel­lä on us­ko­vai­sia jopa niin pal­jon, et­tä on oma toi­mi­ta­lo, jota jo ker­ran laa­jen­net­tu­kin. Val­ta­va nuor­ten mää­rä! Tuon­ne oli pääs­tä­vä, elä­mään poi­kien ta­ri­nat to­dek­si.

Loim­me yh­tei­sen ka­na­van. Sin­ne li­sä­sim­me pai­kal­li­sia us­ko­vai­sia nuo­ria äi­jiä, joi­hin po­jat oli­vat syk­syl­lä tu­tus­tu­neet. Ope­raa­tio Alas­ka oli ai­ka he­rät­tää taas hen­kiin. Lo­pul­ta pää­dyim­me suun­nit­te­le­maan ke­vät­kar­hun­pyyn­ti­reis­sua ke­vääl­le sii­hen ajan­koh­taan, kun kar­hut oli­si­vat he­rän­neet tal­viu­nil­ta. Alas­kas­sa saa pyy­tää kar­hua ke­vääl­lä. Se on oi­kein jut­tu siel­lä. Nyt oli hyvä syy tart­tua lam­mas­ta sar­vis­ta ja va­ra­ta len­not.

Poi­kien ta­ri­nois­ta huo­li­mat­ta vas­taa­not­to Alas­kas­sa asu­vien us­ko­vais­ten ta­hol­ta yl­lät­ti. Ma­joi­tus jär­jes­tyi pai­kal­li­sen lap­si­per­heen au­to­tal­lin ylä­ker­ras­ta ja au­to naa­pu­ris­sa asu­van nuo­ren per­heen pi­hal­ta. ”Jos vaan kel­paa, tääl­lä voit­te ma­joit­tua koko reis­sun” ja ”Joo, ot­ta­kaa vaik­ka tuo truck­ki, se on yli­mää­räi­nen”.

Alas­ka oli mie­li­ku­van mu­kai­nen. Vuo­ria, puh­tai­ta ve­siä, pal­jon eri­lai­sia eläi­miä, kos­ke­ma­ton­ta luon­toa ja len­to­ko­nei­ta. Alas­ka on kuu­lui­sa sii­tä, et­tä len­to­ko­neel­la on hel­poin mat­ka vuor­ten yli ky­liin, jon­ne ei vält­tä­mät­tä mene edes tei­tä. Len­to­kent­tiä on joka paik­ka täyn­nä ja pien­ko­nei­ta il­mas­sa jat­ku­vas­ti.

Santeri Mikkola

Pääl­lim­mäi­se­nä mie­leen jäi kui­ten­kin us­ko­vais­ten ak­tii­vi­nen mei­nin­ki, jol­la mei­dät­kin otet­tiin mu­kaan. Alas­kaan on muut­ta­nut vii­me vuo­sien ai­ka­na pal­jon nuo­ria per­hei­tä ym­pä­ri Ame­rik­kaa, mut­ta poi­ke­ten La­pin muut­to­liik­kees­tä kaik­ki muut­ta­vat Wa­sil­laan, jos­ta Rau­ha­nyh­dis­tys löy­tyy. Yl­lä­tyin, mi­ten seu­ra­sa­li ja park­ki­paik­ka oli­vat ai­na seu­ro­jen ai­kaan täyn­nä ja et­tä seu­ra­vie­raat koos­tui­vat lä­hin­nä nuo­ris­ta ja nuo­ris­ta lap­si­per­heis­tä. Suo­ma­lai­sia us­ko­vai­sia Alas­kas­sa ei ole juu­ri­kaan vie­rail­lut, lä­hin­nä lä­he­tys­mat­kal­la ol­lei­ta SRK:n pu­hu­jia ja yk­sit­täi­siä vie­rai­li­joi­ta.

Lä­hin koh­taa­mi­nen kar­hun kans­sa ta­pah­tui kä­ve­ly­mat­kal­la pai­kal­li­sel­ta len­to­ken­täl­tä Val­de­zin kes­kus­taan. Mie­len­kiin­to eläi­miä koh­taan, har­jaan­tu­nut sil­mä et­si­mään po­ro­ja ja suu­ri po­ten­ti­aa­li näh­dä esi­mer­kik­si kar­hu sai mi­nut sil­mäi­le­mään lä­hi­vuo­ren rin­net­tä. Tiel­lä oli lii­ken­net­tä, ja kat­see­ni haki poik­ke­a­vaa lii­ket­tä pal­jon ylem­pää, mut­ta yh­täk­kiä huo­ma­sin mus­tan möy­kyn ok­sien vä­lis­sä ai­van rin­teen ala­o­sas­sa noin 70 met­rin pääs­sä meis­tä. Sii­nä se vain söi ei­kä vä­lit­tä­nyt meis­tä tai lii­ken­tees­tä lain­kaan. Tun­tui lä­hin­nä sil­tä, et­tä ”no täm­möi­nen tämä Alas­ka on”.

Santeri Mikkola

Kar­huis­ta teim­me vain ha­vain­to­ja, ja saa­liik­si riit­ti­vät täl­le reis­sul­le kat­ka­ra­vut me­ren­poh­jas­ta ja yh­des­sä ole­mi­nen. En voi ku­vi­tel­la, et­tä il­man sa­maa us­koa täm­möi­nen mah­dol­li­suus oli­si jär­jes­ty­nyt näin vai­vat­to­mas­ti.

Santeri Mikkola