Työssäni autan lapsia, jotka ovat taivaltaneet pitkän, vaarallisen matkan jalkaisin toiselta puolen maapalloa. Lasta, joka vain lähti kävelemään ihmisten mukana, pääsi sattumalta vaaralliselle merimatkalle ja ihmismassan mukana Suomeen. Ja lasta, joka kuuli sattumalta mahdollisuudesta jättää väkivaltainen työnantaja ja paeta sotatilaa toiseen maahan. Kuuntelen lasta, jonka äitipuoli maksoi ihmissalakuljettajille lapsen kuljettamisesta Eurooppaan. Olen monesti sanaton näiden tarinoiden edessä. Olen ehkä hyvä kuuntelija, koska hiljaa oleminen on järkyttyneenä helppoa, jaksan usein vain nyökkäillä.
Mitä kerron näille lapsille, kun he tulevat koulusta ja kysyvät miksi aikuinen mies sylkäisi heidän päälleen linja-autopysäkillä? Olen taas sanaton. Tunnen tuossa hetkessä pienen pojan ahdistuksen ja hylätyksi tulemisen tunteen, ehkä arvottomuuttakin. Usein näissä tilanteissa en itsekään tiedä, mitä pitäisi sanoa. Jostain kaivautuu sanat suuhuni: Olen pahoillani, ehkä hän ei itsekkään ymmärrä tekoaan, ehkä hänellä itsellään on ongelma. Hän teki väärin, mutta me rakastamme sinua. Takin voi pestä, ja se ehtii kuivua huomiseksi.
Usein lapset kysyvät minulta suomalaisuudestani. Oletko suomalainen? Vastaan aina, että olen suomalainen. Et ole, koska olet erilainen, he sanovat. Niin, kuulen vastaavani. Jään miettimään tätä. Ehkä olen lasten mielestä erilainen uskoni vuoksi? En voi puhua heidän kanssaan uskonasioista työpaikallani. Voin vain rukoilla heidän puolestaan, välittää heistä ja auttaa heitä parhaani mukaan. Ehkä uskoni näkyy siinä, että en halua kannattaa ennakkoluuloisia asenteita enkä osallistua parjaaviin keskusteluihin. Haluan ohjata näitä hyvin heikossa asemassa olevia lapsia sopeutumaan parhaalla mahdollisella tavalla suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi. Ennen kaikkea haluan kohdata jokaisen lapsen taivaan Isän luomana luomistyön ihmeenä, arvokkaana lähimmäisenä.
On ollut mielenkiintoista nähdä, millä tavoin toiselta puolelta maapalloa tullut lapsi alkaa tutkimaan ympäristöään, oppimaan uutta kieltä, kotiutumaan, etsimään ystäviä, rakentamaan luottamusta pienen pienin askelin. Lapset ovat kertoneet, että he haluavat tulevaisuudessa käydä koulua ja saada ammatin, että voisivat tehdä työtä ja maksaa yhteiskunnalle takaisin sitä, mitä ovat saaneet. He haluavat tehdä pyyteetöntä vapaaehtoistyötä, perustaa perheen ja olla onnellisia. He haluavat olla suomalaisia.
Ajattelen, että suomalaisuuteen kuuluu ajatella asioita pintaa syvemmälle, pohtia omia arvovalintoja, oikean ja väärän kysymyksiä. Tärkeänä pidetään sitä, että hyväksyy itsensä ja toiset omana itsenään. Miten me suomalaiset voimme auttaa näitä lapsia kasvamaan aikuisiksi, jotka voivat hyvin ja rakentavat yhteiskuntaamme? Uskon, että tähän me jokainen voimme vaikuttaa käyttäytymisellämme. Halveksinko häntä, joka näyttää jotenkin erilaiselta? Vai hymyilenkö hänelle ystävällisesti? Voisinko jotenkin konkreettisesti auttaa kaukaa tulleita lapsia – tai jotakuta muuta apua tarvitsevaa? Turvapaikanhakijalapset tarvitsisivat esimerkiksi tuki- tai ystäväperheitä. Niistä on kovasti pulaa, ja lapset haluaisivat tutustua perheisiin, joissa on samanikäisiä lapsia tai nuoria. Voisiko teidän perheenne alkaa ystäväperheeksi?
Olen kiitollinen, että saan olla mukana tässä työssä, tukemassa apua tarvitsevia lapsia ja nuoria. Nämä lapset ovat opettaneet minulle paljon, olen saanut uuden näköalan suomalaisuuteen, ihmisyyteen ja jokaisen ihmisen ihmisarvon kunnioittamiseen. Ei ole merkitystä, kuka olet ja mistä tulet. Lapset ovat opettaneet minulle, että tärkeintä on suuri sydän ja ystävällisyys.
Nimimerkki "Lasten tukena"
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys