Tui­jot­te­len kir­joit­ta­maa­ni teks­tin­pät­kää pu­he­li­me­ni näy­töl­lä ja mie­tin, ke­nel­le juu­ri kir­joi­tin. Ha­lu­ai­sin aja­tel­la, et­tä pu­hun si­nul­le, teks­ti­ni lu­ki­jal­le. Sa­mal­la tun­tuu, et­tä osa mi­nus­ta tie­tää sa­no­jen osoit­ta­van it­se­ä­ni.

”Sa­non si­nul­le.

Sinä sii­nä mus­tan sa­de­ta­kin al­la.

Sa­deil­man kos­tut­ta­man pi­pon pii­los­sa.

Muis­ta tämä.

Olet kar­van ver­ran

koi­ra­nil­maa kor­keem­mal­la.

Olet ih­mi­sar­von il­men­ty­mä.

Olet ri­kas­tut­ta­va

ja ra­kas­tet­ta­va.”

Mie­tin sitä, et­tä rak­kaus ja hy­väk­syn­tä ovat sa­no­ja, jot­ka liit­ty­vät ai­na jol­lain ta­val­la vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ih­mis­ten vä­lil­lä. Mie­tin, mi­ten tär­ke­ää on­kaan, et­tä sinä ja minä osoi­tam­me hy­väk­syn­tää it­sel­lem­me ja toi­sil­lem­me.

Ih­mis­suh­teis­sa oman epä­täy­del­li­syy­den hy­väk­sy­mi­nen ja it­sen­sä ra­kas­ta­mi­nen on jos­kus haas­ta­vaa. Sa­man voi ko­kea myös lä­him­mäis­ten koh­dal­la. Juu­ri sitä kui­ten­kin tar­vi­taan – it­sen­sä ja mui­den hy­väk­sy­mis­tä. Mut­ta en­tä jos en tun­ne ra­kas­ta­va­ni it­se­ä­ni riit­tä­väs­ti?

Raa­ma­tus­sa on sa­not­tu niin hy­vin: Ra­kas­ta Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ä­si. Ajat­te­len, et­tä tuon rak­kau­den kak­sois­käs­kyn sa­no­ma on help­po ym­mär­tää ja hy­väk­syä, mut­ta vain Jee­sus it­se on ky­en­nyt nou­dat­ta­maan sitä. Yli kai­ken ra­kas­ta­mi­nen on niin val­ta­van pal­jon. Us­ko kui­ten­kin aut­taa ra­kas­ta­maan Ju­ma­laa, lä­him­mäis­tä ja it­seä. Mi­ten usein unoh­dan­kaan, et­tä Ju­ma­la ra­kas­taa syn­tis­tä ih­mis­tä, vaik­ka vi­haa­kin syn­tiä.

”Täs­sä tun­tuu niin kuin

tun­ti­sin Ju­ma­la­ni.

Tun­ti­sin sen, jon­ka ar­mos­sa le­pään.

Hä­nel­tä olen kai­ken saa­nut.

Myös rak­kau­den lah­jan,

jota ha­lu­an lois­taa.

Täs­sä tie­dän, täs­sä juu­ri,

Ju­ma­lal­le­ni olen ra­kas

ai­na ja iä­ti.”

Eh­kä ra­kas­ta­mi­nen on kier­re. Mitä enem­män rak­kaut­ta saan, sitä hel­pom­pi mi­nun on ra­kas­taa mui­ta. Jos ra­kas­ta­mi­nen on kier­re, niin Ju­ma­la on sen kier­teen al­ku ja voi­ma.

Kat­sah­dan ylös­päin ja näen kämp­pik­se­ni lu­ke­van kir­jaa soh­val­la. Ste­re­ois­ta soi Bux­te­hu­den sä­vel­lys Memb­ra Jesu Nost­ri. Tie­to­ko­neen näy­töl­lä on tämä teks­ti. Tun­tuu on­nel­li­sel­ta poh­tia Ju­ma­lan ar­mon mää­rät­tö­myyt­tä.

El­ja Maa­nin­ka