Tuijottelen kirjoittamaani tekstinpätkää puhelimeni näytöllä ja mietin, kenelle juuri kirjoitin. Haluaisin ajatella, että puhun sinulle, tekstini lukijalle. Samalla tuntuu, että osa minusta tietää sanojen osoittavan itseäni.
”Sanon sinulle.
Sinä siinä mustan sadetakin alla.
Sadeilman kostuttaman pipon piilossa.
Muista tämä.
Olet karvan verran
koiranilmaa korkeemmalla.
Olet ihmisarvon ilmentymä.
Olet rikastuttava
ja rakastettava.”
Mietin sitä, että rakkaus ja hyväksyntä ovat sanoja, jotka liittyvät aina jollain tavalla vuorovaikutukseen ihmisten välillä. Mietin, miten tärkeää onkaan, että sinä ja minä osoitamme hyväksyntää itsellemme ja toisillemme.
Ihmissuhteissa oman epätäydellisyyden hyväksyminen ja itsensä rakastaminen on joskus haastavaa. Saman voi kokea myös lähimmäisten kohdalla. Juuri sitä kuitenkin tarvitaan – itsensä ja muiden hyväksymistä. Mutta entä jos en tunne rakastavani itseäni riittävästi?
Raamatussa on sanottu niin hyvin: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Ajattelen, että tuon rakkauden kaksoiskäskyn sanoma on helppo ymmärtää ja hyväksyä, mutta vain Jeesus itse on kyennyt noudattamaan sitä. Yli kaiken rakastaminen on niin valtavan paljon. Usko kuitenkin auttaa rakastamaan Jumalaa, lähimmäistä ja itseä. Miten usein unohdankaan, että Jumala rakastaa syntistä ihmistä, vaikka vihaakin syntiä.
”Tässä tuntuu niin kuin
tuntisin Jumalani.
Tuntisin sen, jonka armossa lepään.
Häneltä olen kaiken saanut.
Myös rakkauden lahjan,
jota haluan loistaa.
Tässä tiedän, tässä juuri,
Jumalalleni olen rakas
aina ja iäti.”
Ehkä rakastaminen on kierre. Mitä enemmän rakkautta saan, sitä helpompi minun on rakastaa muita. Jos rakastaminen on kierre, niin Jumala on sen kierteen alku ja voima.
Katsahdan ylöspäin ja näen kämppikseni lukevan kirjaa sohvalla. Stereoista soi Buxtehuden sävellys Membra Jesu Nostri. Tietokoneen näytöllä on tämä teksti. Tuntuu onnelliselta pohtia Jumalan armon määrättömyyttä.
Elja Maaninka
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys