Olen op­pi­nut jo­tain elä­mäs­tä, vaik­ka elä­män­kou­lun op­pi­laa­na ei to­dis­tuk­seen ole ker­ty­nyt­kään ko­vin hy­viä ar­vo­sa­no­ja. Olen op­pi­nut sen, et­tä vai­kei­na het­ki­nä ih­mi­nen tar­vit­see tois­ta ih­mis­tä.

Koh­taa­mi­nen – sel­lai­nen läm­min,

ja ai­kaa yh­den rau­hal­li­sen kat­seen ver­ran.

Sen edes­sä minä py­säh­dyn.

Minä olen täs­sä – ja nämä taa­kat.

Minä toi­von, et­tä si­nul­la ja mi­nul­la – meil­lä jo­kai­sel­la, on ai­na­kin yk­si sel­lai­nen ih­mi­nen, jon­ka luok­se ha­keu­tua sil­loin, kun tar­vit­see tu­kea.

Luot­ta­mus – sel­lai­nen, joka syn­tyy

kun­ni­oi­tuk­ses­ta, vä­lit­tä­mi­ses­tä ja sii­tä,

et­tä koh­taa­ja ker­too kat­seel­laan:

sinä saat ol­la ai­van sitä mitä olet.

Minä toi­von, et­tä sil­lä ih­mi­sel­lä, jol­le us­kal­lat avau­tua, on ai­kaa kii­rei­sen maa­il­man kes­kel­lä. On ai­kaa sen ver­ran, et­tä eh­tii py­säh­tyä. Ja sit­ten minä toi­von, et­tä sil­lä on kak­si kor­vaa, joil­la se kuu­lee hy­vin – tai huo­nos­ti. Mut­ta et­tä se kuun­te­lee, kai­kes­ta huo­li­mat­ta – kii­rees­tä ja niin mo­nis­ta läs­nä­o­loa hait­taa­vis­ta asi­ois­ta ir­ti pääs­tä­en.

Täs­sä minä olen. Näen, et­tä sinä tie­dät

il­man, et­tä tar­vit­see pu­hua.

Sinä tie­dät, et­tä mi­nul­la on pal­jon aja­tuk­sia si­säl­lä.

Kat­se pu­huu ne ihan hil­jaa, ja kyy­ne­leet.

Minä toi­von, et­tä sil­loin, kun si­nul­la on vai­ke­aa ja tar­vit­set läm­pi­män kat­seen – eh­kä yh­den ha­lauk­sen ja evan­ke­liu­mia – et­tä sil­loin toi­nen ih­mi­nen on täs­sä het­kes­sä läs­nä, unoh­taa muun maa­il­man ja ra­kas­taa si­nua pyy­teet­tö­mäs­ti.

Se kos­ket­taa. Se, et­tä mi­nuun koh­dis­tuu vä­lit­tä­vä kat­se.

Sitä vas­taan jos­kus ka­pi­noin:

en minä ole sen ar­voi­nen, sitä an­sain­nut.

Ja kui­ten­kin sinä olet läs­nä, pyy­tä­mät­tä mi­tään.

Avoi­muus vaa­tii us­kal­lus­ta.

Ja kun avoi­muu­teen vas­ta­taan ys­tä­vyy­del­lä,

nou­see sy­dä­mes­tä kii­tos,

ja osa kyy­ne­leis­tä joh­tuu ilos­ta ja kii­tol­li­suu­des­ta.

Olen myös sen op­pi­nut, et­tä ai­na ei ole help­poa ol­la läs­nä lä­hei­sel­le, kes­kit­tyä hä­nen ko­ke­muk­seen­sa, sul­kea muu­ta maa­il­maa ul­ko­puo­lel­le ja unoh­taa het­kek­si omat asi­an­sa. Toi­von it­sel­le­ni sel­lais­ta vä­lit­tä­vää asen­net­ta ja sy­dän­tä, pal­jon kär­si­väl­li­syyt­tä ja kuun­te­le­mi­sen tai­toa.

En­hän minä osaa an­taa sa­mal­la mi­tal­la ta­kai­sin.

Jos­kus tun­tuu, et­tä sinä an­nat mi­nul­le kau­hal­la

ja minä vas­taan lu­si­kal­la ojen­ta­en.

Tämä maa­il­ma tar­vit­si­si pal­jon enem­män hel­lyy­den sa­no­ja. Ai­van lii­an vä­hän muis­te­taan sa­noa: sinä olet tär­keä – sinä olet ra­kas – juu­ri sel­lai­se­na kuin olet. Sitä pi­täi­si ope­tel­la, op­pia yh­des­sä. Eh­kä saa­tai­siin elä­män­kou­lus­sa­kin pa­rem­pia ar­vo­sa­no­ja. Hää­pu­hees­sa vas­ta­vi­hi­tyl­le pa­ril­le an­net­tiin oh­je: ”Ra­kas­ta­kaa ai­na uu­del­leen ja uu­del­leen toi­si­an­ne eh­jik­si.” Mi­nus­ta se oli hyvä oh­je, ei ai­no­as­taan avi­o­pa­ril­le vaan kai­kil­le meil­le. Ra­kas­ta­kaa toi­si­an­ne eh­jik­si ys­tä­vyys­suh­teis­sa, per­he­suh­teis­sa ja kai­kis­sa niis­sä suh­teis­sa, jois­sa tar­vi­taan rak­kau­den hoi­ta­vaa voi­maa.

Minä luo­tan, et­tä sinä et sa­tu­ta,

vaik­ka avaan sy­dä­men ja tun­not si­nun edes­sä­si.

Minä luo­tan, et­tä sinä et läh­de –

et edes vai­ke­al­la het­kel­lä.

Sen minä ha­lu­an si­nul­le sa­noa,

et­tä sinä olet tär­keä.

Pu­hu­tut ja kir­joi­te­tut sa­nat ovat usein vain sa­no­ja.

Mut­ta kun sy­dän pu­huu, ei se osaa va­leh­del­la.

Ja se läm­pö, min­kä koen – se on ys­tä­vyy­den läm­pöä.

Ma­riel­la Krei­vi