Tämä blo­gi­pos­taus jul­kais­taan kah­des­sa osas­sa. Ai­em­min jul­kais­tu osuus on äi­din kir­joit­ta­ma, tämä tyt­tä­ren.

Kamp­pai­lin jo nuo­re­na so­si­aa­lis­ten suh­tei­den ja oman it­se­ni kans­sa. Koin jo sil­loin ole­va­ni jo­ten­kin poik­ke­a­val­la ta­val­la eri­lai­nen ja jäin­kin her­käs­ti ul­ko­puo­lel­le. So­si­aa­li­sen tai­ta­mat­to­muu­te­ni, herk­kyy­te­ni ja vää­ri­nym­mär­rys­ten vuok­si ajau­duin usein eri ih­mis­ten kans­sa rii­toi­hin.

Mui­den us­ko­vais­ten men­tyä eri kou­luun ylä­kou­luun mi­nun oli vai­ke­aa löy­tää ys­tä­viä ikä­luo­kas­ta­ni ja no­pe­as­ti aloin saa­da osak­se­ni jon­kin­lais­ta syr­jin­tää.

Jos­sa­kin seis­ka­luo­kan puo­li­vä­lis­sä, rei­lu seit­se­män vuot­ta sit­ten, syr­jin­tä muut­tui nä­ky­väm­mäk­si ja aloin li­säk­si saa­da so­mes­sa ano­nyy­me­ja vi­ha­vies­te­jä esi­mer­kik­si pu­keu­tu­mi­ses­ta­ni ja ul­ko­nä­ös­tä­ni.

Sa­moi­hin ai­koi­hin rii­taan­nuin yh­den sil­loi­sen par­haan ys­tä­vä­ni kans­sa, ja rii­dan seu­rauk­se­na me­ne­tin tuon ys­tä­vän. Rii­dan pää­tyt­tyä, noin puo­len vuo­den ku­lut­tua, huo­ma­sin pa­han olon jää­neen pääl­le.

Muis­tan, mi­ten aluk­si vält­te­lin aja­tus­ta ma­sen­nuk­ses­ta. “Mi­nul­la on vain huo­no päi­vä”, ajat­te­lin usein. Huo­no­ja päi­viä kui­ten­kin ker­tyi, ja en­nen pit­kään te­ko­syyt lop­pui­vat. Aloin pik­ku­hil­jaa kä­sit­tää, et­tä syy on jos­sain sy­vem­mäl­lä.

Yk­si­näi­syys jat­kui ja kiu­saa­mi­nen pa­he­ni. On­gel­ma oli nä­ky­vä, mut­ta ku­kaan ei tah­to­nut teh­dä asi­al­le mi­tään. Ei edes, vaik­ka yri­tin pu­hua sii­tä ih­mi­sil­le. Pel­kä­sin ryh­mä­töi­tä ja nii­tä tun­te­ja, jol­loin opet­ta­ja ei ol­lut mää­rän­nyt is­tu­ma­jär­jes­tys­tä. Vä­li­tun­nil­la näin ih­mis­ten kat­seis­ta jo kau­kaa, et­ten ol­lut ter­ve­tul­lut po­ruk­kaan. Rin­nak­kais­luo­kal­la mi­nul­la oli on­nek­si muu­ta­ma ys­tä­vä, mut­ta meil­lä oli usein vä­li­tun­nit eri ai­kaan, jo­ten se­kin oli ai­ka lai­ha loh­tu.

In­ho­sin kou­lua, kos­ka en kes­tä­nyt jat­ku­vaa yk­si­näi­syyt­tä ja ah­dis­tus­ta. Ka­si­luo­kal­la muu­tin it­se­ä­ni kel­va­tak­se­ni toi­sil­le. Syö­mi­sen kont­rol­loin­nis­ta ja syö­mät­tö­myy­des­tä tuli sel­viy­ty­mis­kei­no­ni, kun en us­kal­ta­nut men­nä kou­lus­sa yk­sin syö­mään. Koin an­sain­nee­ni kär­si­mys­tä, kos­ka us­koin kiu­saa­mi­sen ole­van oma syy­ni.

Voin­ti­ni meni pik­ku­hil­jaa niin huo­nok­si, et­tä pää­dyin pur­ka­maan pa­haa olo­a­ni sa­tut­ta­mal­la it­se­ä­ni, vaik­ka olin jos­kus pai­nok­kaas­ti jol­le­kin to­den­nut, et­ten kos­kaan pää­tyi­si te­ke­mään niin. Pa­rin vuo­den ajan peit­te­lin olo­a­ni ko­to­na. It­kin vain il­tai­sin pei­ton al­la, kun kaik­ki muut jo nuk­kui­vat. Jos­kus yri­tin va­ro­vas­ti ker­toa olos­ta­ni van­hem­mil­le­ni, mut­ta he ei­vät ot­ta­neet asi­aa to­sis­saan, jo­ten jat­koin esit­tä­mis­tä. Ker­ran kui­ten­kin toi­nen van­hem­mis­ta­ni näki ar­vet kä­sis­sä­ni ja uh­ka­si lä­het­tää mi­nut hoi­toon. En ol­lut toi­vo­nut sel­lais­ta re­ak­ti­o­ta, olin vain kai­van­nut tu­kea ja ym­mär­rys­tä. It­sen­sä sa­tut­ta­mi­nen on mo­nil­le – ja oli myös mi­nul­le – sel­viy­ty­mis­kei­no ja jon­kin­lai­nen avun­huu­to.

En saa­nut apua kou­lus­ta en­kä ko­toa. Siis­pä tu­keu­duin hä­dis­sä­ni ven­to­vie­rai­siin ih­mi­siin. Mi­nun oli pak­ko saa­da pu­ret­tua olo­a­ni jol­le­kin. Se­kään ei kui­ten­kaan aut­ta­nut, vaan aloin saa­da ne­ga­tii­vi­sia kom­ment­te­ja avoi­muu­des­ta­ni. Mi­nut lei­mat­tiin huo­mi­on­ha­ki­jak­si ja mo­nil­la oli en­nak­ko­luu­lo­ja mi­nus­ta. Ih­mi­set luu­li­vat pa­han olon ja viil­te­lyn ole­van pelk­kää huo­mi­on­ha­kua. Ha­lu­ai­sin sa­noa, et­tä syr­ji­mi­nen ja ul­ko­puo­li­suus oli­vat vain kou­lu­e­lä­mään liit­ty­viä, mut­ta to­del­li­suu­des­sa sa­maa ul­ko­puo­li­suut­ta ja syr­jin­tää koin myös va­paa-ajal­la us­ko­vais­ten nuor­ten seu­ras­sa.

Ysi­luo­kal­le meno oli kau­he­aa, kun tie­si, mitä oli­si taas edes­sä. It­se­tun­to­ni oli kiu­saa­mi­sen myö­tä ro­mut­tu­nut niin, et­ten näh­nyt omaa ar­vo­a­ni lain­kaan. An­noin ih­mis­ten kä­vel­lä ylit­se­ni ja käyt­tää mi­nua so­si­aa­li­ses­ti hy­väk­si. Ai­nut kei­no­ni an­sai­ta mui­den ar­vos­tus­ta oli suos­tua kaik­keen ja ol­la mu­ka­va.

En kos­kaan ha­lun­nut aja­tel­la ole­va­ni kiu­sat­tu, mut­ta kun sit­ten erääl­lä vä­li­tun­nil­la yk­si rin­nak­kais­luo­kan poi­ka ve­täi­si tuo­lin al­ta­ni ja tö­mäh­din lat­ti­al­le, ym­mär­sin, et­tei tämä voi ol­la enää pelk­kää mie­li­ku­vi­tuk­se­ni tuo­tet­ta. Ar­ve­lin tuo­li­tem­pun ol­leen luok­ka­lai­se­ni po­jan idea – hä­nel­lä kun oli jos­tain syys­tä jo­tain pa­has­ti mi­nua vas­taan – ja sain­kin jäl­keen­päin kuul­la tuon ky­sei­sen po­jan mak­sa­neen vii­si eu­roa tuol­le te­ki­jäl­le. Muis­tan yhä, mi­ten ki­pe­ää teki is­tua tun­ti toi­sen­sa pe­rään yk­sin, viet­tää vä­li­tun­nit it­kien ves­sas­sa ja pe­lä­tä kuol­lak­seen kaik­kia esi­tel­miä, pu­hei­ta ja jopa tun­nil­la viit­taa­mis­ta.

Olin ai­na ol­lut tun­nol­li­nen op­pi­las, ja kä­vin kou­lua lu­ku­vuo­den lop­puun, vaik­ka en oli­si jak­sa­nut. Pe­rus­kou­lun vii­mei­sil­lä vii­koil­la olin niin kyl­läs­ty­nyt kaik­keen, et­ten enää jak­sa­nut ol­la mu­ka­va ja kilt­ti. Äi­ti­kin huo­les­tui, kun en ol­lut enää oma it­se­ni, ja pää­dyin jut­te­le­maan kou­lup­sy­ko­lo­gil­le. Psy­ko­lo­gi­käyn­neis­tä ei kui­ten­kaan ol­lut apua, ja ajat­te­lim­me äi­din kans­sa, et­tä eh­kä olo me­ni­si ajan kans­sa ohi.

Ysi­luo­kan jäl­keen pää­sin opis­toon. Opis­to­vuo­si an­toi pal­jon, mut­ta sil­ti ma­sen­nuk­se­ni vain sy­ve­ni. Opis­tos­sa ku­kaan ei ol­lut kat­so­mas­sa pe­rää­ni ja siel­lä jäi hel­pos­ti yk­sin. Olin tur­hau­tu­nut oloo­ni ja pu­rin sitä sa­tut­ta­mal­la it­se­ä­ni. Opis­tos­sa kä­vin pari ker­taa jut­te­le­mas­sa pai­kal­li­sel­le am­mat­ti­lai­sel­le, mut­ta ei se­kään aut­ta­nut.

Opis­ton jäl­keen aloi­tin lu­ki­on IB-lin­jan. Jak­soin käy­dä kou­lua pari kuu­kaut­ta, sit­ten voi­ma­ni lop­pui­vat ja jou­duin sai­raus­lo­mal­le. Aloi­tin mie­li­a­la­lää­ki­tyk­sen ja pää­sin jo­noon nuo­ri­so­vas­taa­no­ton psy­ko­lo­gil­le. Seu­raa­vaa­na ke­vää­nä mi­nun oli tar­koi­tus pa­la­ta lu­ki­oon, mut­ta en ol­lut edel­leen­kään sii­nä kun­nos­sa, et­tä kou­lun­käyn­ti oli­si ol­lut mah­dol­lis­ta. Aloi­tin psy­ko­lo­gi­käyn­nit, mut­ta sii­tä­kään ei ol­lut apua, en­kä pi­tä­nyt psy­ko­lo­gin ta­vas­ta kä­si­tel­lä ih­mi­siä. Lääk­kees­tä ei myös­kään ol­lut apua.

Olin tuon ke­vään mu­ka­na eri­lai­sis­sa pa­ja­toi­min­nois­sa ja voin­nis­ta­ni huo­li­mat­ta hain yh­teis­haus­sa am­mat­ti­kou­luun kas­va­tus- ja oh­jau­sa­lal­le. En kui­ten­kaan pääs­syt kou­luun, ja va­ra­suun­ni­tel­ma­na ol­lut työ­pa­ja­kin pe­ruun­tui. Tun­tui, et­tei mi­nus­ta ole mi­hin­kään, ja toi­saal­ta taas tie­sin, et­tei­vät voi­ma­ni riit­täi­si opis­ke­luun.

Kesä oli ras­kas ja vai­kea. Mi­nul­la oli niin toi­vo­ton olo, et­tä sa­tu­tin it­se­ä­ni jat­ku­vas­ti ja otin tie­toi­sia hen­keä uh­kaa­via ris­ke­jä. En jak­sa­nut teh­dä edes ta­val­li­sia ar­ki­sia asi­oi­ta, ja olin var­ma, et­tä päät­täi­sin elä­mä­ni. Ys­tä­vä­ni jou­tui­vat soit­te­le­maan mi­nua öi­sin mil­loin mis­tä­kin. Ke­sän lo­pus­sa us­kal­tau­duin vih­doin ker­to­maan äi­dil­le pa­has­ta olos­ta­ni. Me­nim­me heti seu­raa­va­na päi­vä­nä nuo­ri­so­vas­taa­no­ton avoi­meen vas­taa­not­toon, jos­ta mi­nut oh­jat­tiin päi­vys­tyk­seen. Päi­vys­tyk­sen työn­te­ki­jöi­den mu­kaan ti­lan­tee­ni ei kui­ten­kaan ul­koi­ses­ti ol­lut hä­lyt­tä­vä, jo­ten mei­dät lä­he­tet­tiin ta­kai­sin ko­tiin. Olin pöy­ris­ty­nyt – olin on­nis­tu­nut jopa kai­kis­ta hei­koim­mil­la­ni, luo­maan ku­van täy­sin ter­vees­tä ja hy­vän­tuu­li­ses­ta nuo­res­ta.

Sain on­nek­si sil­loin pari akuut­ti­käyn­tiä tu­tul­le psy­ko­te­ra­peu­til­le, ja sii­tä al­koi­kin sit­ten kol­men vuo­den kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­pia.

Elo­kuus­sa hain jat­ku­vas­sa haus­sa vie­lä kah­teen kas­va­tus- ja oh­jau­sa­lan tut­kin­toon ja pää­sin kou­luun lä­hi­paik­ka­kun­nal­le. Kou­lua eh­ti jat­kua kak­si viik­koa, kun jou­duin taas heit­tä­mään hy­väs­tit opis­ke­luil­le. Sain edel­leen päi­vit­täin pa­niik­ki­koh­tauk­sia ja voin to­del­la huo­nos­ti.

Sa­moi­hin ai­koi­hin Tai­vaan Isä joh­ti elä­mää­ni yh­den hiu­kan yk­si­näi­sen ja ujon po­jan, jon­ka kans­sa aloim­me käy­dä aje­luil­la. Olim­me toi­nen tois­tem­me tu­ke­na. Hän loh­dut­ti mi­nua ja piti huo­len, et­ten tee it­sel­le­ni mi­tään. Minä ope­tin hä­net pu­hu­maan ja kuun­te­lin hä­nen huo­li­aan. Meil­le tuli syvä yh­teys ja ys­tä­vys­tyim­me no­pe­as­ti. Ys­tä­vyy­tem­me ei kui­ten­kaan eh­ti­nyt kes­tää kau­aa, kun aloim­me jo seu­rus­tel­la.

Sii­tä al­koi mei­dän yh­tei­nen kamp­pai­lum­me mie­len haas­tei­ta vas­taan. Tie on ol­lut pit­kä ja ki­vi­nen, ja sen var­rel­le on mah­tu­nut epä­toi­voa, ja poi­ka­ys­tä­vä­ni jou­tui ko­ke­maan pal­jon sel­lais­ta hä­tää ja pel­koa, mitä en toi­voi­si ke­nel­le­kään. It­se­tu­hoi­nen ih­mi­nen on usein kyl­mä ja vä­lin­pi­tä­mä­tön, jopa em­pa­ti­a­ky­vy­tön. Hä­nel­lä on mie­les­sään vain yk­si asia: hän ha­lu­aa saa­da pa­han olon ja ki­vun lop­pu­maan kei­nol­la mil­lä hy­vän­sä. Jäl­keen­päin en tun­nis­ta it­se­ä­ni nois­sa ti­lan­teis­sa, en ol­lut oma it­se­ni. Mi­nu­a­kin usein ki­ris­tet­tiin yöl­li­sil­tä mat­koil­ta­ni ko­tiin esi­mer­kik­si uh­kaa­mal­la soit­taa van­hem­mil­le­ni tai hä­tä­nu­me­roon. Sil­loin sa­noin, et­tä suu­tun jos sen teet. Nyt sa­non, et­tä tee se. Jos kos­kaan jou­dut koh­taa­maan vas­taa­van ti­lan­teen it­se­tu­hoi­sen ih­mi­sen kans­sa, soi­ta apua. Sil­lä­kin uhal­la et­tä hän suut­tuu. Kyse voi ol­la ih­mi­sen hen­ges­tä.

Psy­ko­te­ra­pi­aa on ta­ka­na kol­me vuot­ta, ja mat­kaan on mah­tu­nut kai­ken­lais­ta. Vä­lil­lä toi­pu­mi­nen on ol­lut suo­ras­taan nä­ky­mä­tön­tä, ja on tun­tu­nut tur­hal­ta edes yrit­tää. Toi­si­naan on ol­lut myös vai­ke­aa us­koa, kun us­ko­na­si­oi­ta ei vain ole jak­sa­nut miet­tiä. Seu­roi­hin läh­te­mi­nen­kin on ol­lut vai­ke­aa, kun suu­ret ih­mis­mää­rät ah­dis­ta­vat.

Opis­ke­lua en ole kun­nol­la us­kal­ta­nut – jo­tain yk­sit­täis­tä verk­ko­kurs­sia lu­kuun ot­ta­mat­ta – edes miet­tiä vuo­den 2021 jäl­keen. Olen teh­nyt töi­tä it­se­ni kans­sa ja saa­nut sii­hen pal­jon apua te­ra­pi­as­ta. It­se­tun­to­ni ko­hen­tui, kun ta­ju­sin kel­paa­va­ni poi­ka­ys­tä­väl­le­ni. Se riit­ti. Us­kon, et­tä suu­ri pa­ran­ta­va voi­ma on­kin ol­lut hä­nen pyy­tee­tön rak­kau­ten­sa mi­nua ja rik­ko­nai­suut­ta­ni koh­taan. Hän myös aut­toi mi­nua löy­tä­mään si­säl­tä­ni voi­ma­va­ran, joka oli ka­don­nut jon­ne­kin ylä­kou­lu­ai­ko­jen tie­noil­le – lap­sen­mie­li­syy­den.

Toi­pu­mi­nen on vaa­ti­nut pal­jon työ­tä, mut­ta tä­nään voin vih­doin sa­noa ole­va­ni kii­tol­li­nen te­ke­mäs­tä­ni työs­tä, lä­hei­sis­tä jot­ka ovat ol­leet tu­ke­na­ni ja Tai­vaan Isäl­le sii­tä, et­tä hän noi­na syn­kim­pi­nä ai­koi­na lä­het­ti elä­mää­ni pe­las­ta­van en­ke­lin, jota saan tänä päi­vä­nä kut­sua rak­kaak­si puo­li­sok­se­ni.

Pi­meim­pi­nä het­ki­nä toi­voin sa­laa, et­tä jos jos­kus pää­sen ta­kai­sin ja­loil­le­ni, sai­sin ol­la elä­vä esi­merk­ki sii­tä, mis­tä kai­kes­ta ih­mi­nen voi sel­vi­tä. Nyt, yli kah­dek­san vuo­den tais­te­le­mi­sen jäl­keen voin sa­noa ole­va­ni on­nel­li­sem­pi kuin pit­kään ai­kaan. Teen osa-ai­ka­töi­tä hen­ki­lö­koh­tai­se­na avus­ta­ja­na, hoi­dan mie­he­ni ja mi­nun yh­teis­tä ko­tia ja tou­hu­an ta­val­li­sia asi­oi­ta.

Kaik­ki ai­na ho­ki­vat mi­nul­le, et­tä kyl­lä se sii­tä. Mo­nien vuo­sien ma­sen­nuk­sen jäl­keen en saa­nut sen kuu­le­mi­ses­ta enää loh­tua. Ajat­te­lin, et­tei­vät asi­at tu­li­si kos­kaan ole­van hy­vin. Olin kui­ten­kin vää­räs­sä.

Ru­tis­tan si­nua läm­pi­mäs­ti, ra­kas ys­tä­vä, joka voit huo­nos­ti ja sa­non si­nul­le, et­tä kai­kes­ta sel­vi­ää. Vaik­ka ei sil­tä tun­tui­si ja vaik­ka se voi­si vie­dä vuo­sia. Edes se lo­put­to­mal­ta kes­tä­vä pi­meys ei kes­tä ikui­ses­ti.

Ty­tär