Luoja on viisaudessaan ihmeellinen. Tätä mietin ja ihmettelin etenkin silloin, kun nuorimmaisemme oli muutamien viikkojen ikäinen. Asiat olivat loksahtaneet monelta osin kohdilleen: uusi elämä ja sen tuoma rakkaus hoiti koko perhettä.
Vauvantuoksuisen rakkauden lisäksi päässä pyöri mitä monenmoisempia ajatuksia, eikä niitä aina voinut kutsua kovinkaan rationaalisiksi ajatuksiksi. Vaikka en tykkää yhtään dementia-sanan turhasta käytöstä silloin, kun kyseessä on luonteenpiirre tai ihan tavallinen elämän moninaisuudesta johtuva huonomuistisuus, tätä minun olotilaani kutsuin imetysdementiaksi. Se on siitä armollinen dementia, että se kestää korkeintaan muutaman kuukauden.
Mutta miten se Luojan viisaus tähän vauvaan ja yhtäkkiseen hajamielisyyteen liittyy? Luin jostakin, että tämä vastasynnyttäneen äidin hajamielisyys on ihan Luojan suunnittelemaa ja sen tarkoitus on varmistua siitä, että äiti pysyy lähellä lasta. Ei minulla ole käynyt mielessäkään, että voisin töihin lähteä. On vain tarve pitää pientä sylissä jopa niin paljon, että päivittäiset asiat, kuten siivous, jäävät hoitamatta.
Millaisena tämä hajamielisyys näyttäytyy? Kerron muutaman esimerkin. Saa nauraa, niin minäkin nauran.
Olin lähdössä kuoroon ja halusin pestä vauvan pulautuksen hajun itsestäni pois. Ajattelin siis mennä suihkuun. Katsoin jaloissani olevia sukkia ja mietin, että koska olen juuri ne laittanut jalkaani, ei niitä tarvitse vaihtaa. No, se oli vielä ihan järkevä ajatus. Seuraavaksi aivoissani heräsi ajatus, että pääsen helpommalla, kun en ota niitä pois jalastakaan. Ihan oikeasti se ajatus kävi mielessäni, kunnes aloin itsekseni hihitellä, että nehän tosiaan kastuisivat.
Muitakin tilanteita on ollut. Joku oudompi kysyi, monennellako luokalla eräs tytöistämme on. Minä vastasin nopeasti, että neljännellä. Mieheni ilme oli vähän epäilevä, mutta ei hän onneksi sitä asiaa siinä alkanut oikaista. Sanoi vain myöhemmin ihmeissään, että oli ihan varma, että tyttö on kolmannella. Irvistin ja sanoin, että olet oikeassa.
Samaan kategoriaan kuuluu tapaus, kun joku kysyi samaisesta tytöstä, että monesko hän on teidän lapsista. Aloin laskea sitä sormia apuna käyttäen. Lopputuloksena oli, että minulla oli seitsemän sormea pystyssä, mutta sanoin että ”kahdeksas”. Nauruksi meni sekin.
Entä se kerta, kun olin rautakaupan kassalla. Olin jo hieman ylpeä itsestäni, kun olin asiantuntevalta myyjältä varmistanut, että ostamani tasoite kestää kuumuutta ja näin ollen pysyy uuni-takka-kokonaisuutemme pinnassa. Oli maksun aika. Sekin meni hienosti, muistin kortin tunnuksenkin. Mutta sitten myyjä kysyi minulta, että mikä on postinumerosi. Kyllä löi tyhjää – postinumero!!! Mikä se on? Miten se tähän liittyy? Ei mennyt kuin muutama sekunti ennen kuin sen muistin, mutta paljon ehti käydä siinä ajassa mielessä. Joku minua kylläkin lohdutti, että olipa yllättävä kysymys yllättävässä paikassa.
Hajamielisyyden lisäksi vauva-aikaan liittyy myös tunteiden vaihtelu. Eräs ystäväni palasi sairaalasta kotiin uuden vauvan kanssa. Lähellä asuvat sukulaiset olivat iloisina tulleet heti samana ja seuraavana iltana onnittelemaan ja uutta vauvaa ihastelemaan. Kahden illan jälkeen ystäväni oli alkanut itkemään sitä, ettei jaksa ottaa näin heti vieraita vastaan. Sitten oli kaksi seuraavaa iltaa oltu ilman vieraita – ja olikin päässyt itku siitä, ettei kukaan välitä meistä, kun eivät tule katsomaan vauvaakaan.
Vauvantuoksuinen arki siis tuo mukanaan monenlaisia tilanteita ja tunteita. Minusta tuntuu, että se on elämää, joka on Luojan siunauksen alla vertaansa vailla.
Sirkka Lehto
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys