Jou­lu - tu­let­han tä­nä­kin vuon­na mei­dän ko­tiin? Se on ol­lut vii­me vii­kot suu­rin toi­vee­ni ja ru­kouk­se­ni ai­he. Saim­me rak­kau­del­la odo­te­tun vau­van lop­pu­ke­säl­lä. Ras­kaus oli mo­nin ta­voin haas­ta­va. Vau­van syn­nyt­tyä koin lap­ses­ta suu­rem­paa kii­tol­li­suut­ta kuin kos­kaan ai­kai­sem­min elä­mäs­sä­ni olen ko­ke­nut. Sil­ti, viik­ko­jen ku­lu­es­sa mie­li al­koi vä­syä ja kä­si­tel­lä ai­kai­sem­pia ta­pah­tu­mia, sil­lä niin­hän mie­li toi­mii. Kun kaik­ki on vih­doin hy­vin, an­taa mie­li it­sel­leen lu­van vä­syä.

En mil­lään oli­si jak­sa­nut tuo­ta vä­sy­mis­tä ot­taa vas­taan. Oli­si ol­lut iha­na vain naut­tia elä­mäs­tä ja ihas­tel­la pien­tä vas­ta­syn­ty­nyt­tä. Vä­sy­neel­lä mie­lel­lä kaik­ki on ai­ka pal­jon ras­kaam­paa: ar­ki, ko­ti­työt, vel­vol­li­suu­det. Jopa rak­kaat lap­set tun­tu­vat taa­kal­ta. Puo­li­so­kin tun­tuu jo­ten­kin etäi­sel­tä, kun hän­tä uu­pu­nein sil­min kat­se­lee. Ah­dis­tu­nee­na olen ky­sel­lyt, et­tä on­ko mi­nut to­del­la tar­koi­tet­tu näin ison per­heen äi­dik­si, kun voi­ma­va­rat ei­vät rii­tä.

Ja oma us­ko­ni. Sitä olen pyö­ri­tel­lyt mie­les­sä­ni sen sata ker­taa, pe­län­nyt hu­kan­nee­ni sen, löy­tä­nyt ja taas pe­län­nyt sen li­pe­ä­vän. Hen­ki­nen paha olo tun­tuu hor­jut­ta­van hen­gel­lis­tä hy­vin­voin­tia.

Olen syk­syn ku­lu­es­sa aja­tel­lut mo­nes­ti, et­tä muis­tat­han tai­vaan Isä mi­nua ja mei­dän per­het­täm­me. Huo­maat­han sen, et­tä ha­lu­ai­sin jäl­leen ko­kea us­ko­mi­sen iloa. Toi­voin niin, et­tä tun­ti­sin jäl­leen suur­ta rak­kaut­ta ja läm­pöä omia pie­ni­ä­ni koh­taan ja et­tä jak­sai­sin hei­tä hoi­va­ta. Ja et­tä löy­täi­sin ta­kai­sin puo­li­so­ni lä­hel­le.

Olen jou­luih­mi­nen ja ha­lu­an val­mis­tel­la jou­lua lei­po­mal­la ja ko­tia ko­ris­te­le­mal­la, sil­lä kai­ken­lai­nen puu­hai­lu vi­rit­tää hil­jal­leen mie­lee­ni oi­ke­an jou­lun tun­nun. Olen toi­vo­nut as­ka­reis­sa­ni, et­tä tu­li­si­pa se oi­kea jou­lu ja jou­lun rau­ha tä­nä­kin vuon­na täs­tä vä­sy­mi­ses­tä huo­li­mat­ta.

Ja vii­mein. Hil­jal­leen on hii­pi­nyt jou­lun loh­dul­li­nen valo mi­nun­kin har­maa­seen mie­lee­ni. Tun­tuu, et­tä tuo valo ra­ot­taa vä­sy­myk­sen ver­hoa ja syr­jäyt­tää vä­hi­tel­len huo­let ja mur­heet. Var­sin­kin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen jou­lu­juh­las­sa koin suur­ta kii­tol­li­suut­ta kai­kes­ta: lap­sis­ta, us­kos­ta, puo­li­sos­ta ja jopa täs­tä vä­sy­mi­ses­tä.

Niin­hän sitä sa­no­taan, et­tä elä­mäs­sä tu­lee not­kah­duk­sia juu­ri sik­si, et­tä sen kai­ken hy­vän ole­mas­sa­o­loa ei pidä it­ses­tään­sel­vä­nä. Et­tä muis­taa oman ra­jal­li­suu­ten­sa. Et­tä ai­ka ajoin saa muis­tu­tuk­sen sii­tä, et­tä elä­mä vai­hei­neen ei ole omis­sa kä­sis­sä. Et­tä ih­mi­nen yk­sin on ko­vin voi­ma­ton elä­män myl­ler­ryk­ses­sä.

Tai­vaan isäl­tä saa ru­koil­la luot­ta­mus­ta ja voi­maa elä­män har­mai­siin­kin het­kiin. On tur­val­lis­ta luot­taa Ju­ma­lan huo­len­pi­toon haas­ta­vas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa.

Tänä il­ta­na olen on­nel­li­nen. Jou­lu­mu­sii­kin rau­hoit­ta­vien sä­vel­ten läm­mös­sä on iha­na is­tua vau­van kans­sa kei­nu­tuo­lis­sa ja tun­tea sy­vää kii­tol­li­suut­ta sii­tä, mi­ten pal­jon olen saa­nut. Puo­li­son lem­peä kat­se nos­taa kyy­ne­leet sil­miin. Olem­me hy­vän Isän huo­mas­sa.

Ni­mi­merk­ki Jou­lui­loa