Thoughts du­ring co­ro­na­vi­rus qu­a­ran­ti­ne in the Uni­ted Sta­tes

This week it hap­pe­ned al­most eve­ry day: a per­so­nal mes­sa­ge by voi­ce or text re­por­ted a new Co­vid-19 case. It’s my school prin­ci­pal re­por­ting that her hus­band’s two co-wor­kers died, or my hus­band’s boss’ brot­her died in Det­roit, or a nie­ce’s col­le­ge friend who caught Co­vid-19 was air­lif­ted to Uni­ver­si­ty of Mic­hi­gan hos­pi­tal to re­mo­ve fluid from her he­art, be­cau­se co­ro­na­vi­rus had im­pac­ted her he­art func­ti­on.

With each case, we find out more—that the vi­rus can at­tack the he­art, that it af­fects the brain, or cau­ses ras­hes. And each time I lis­ten to de­tails, I feel my own chest tigh­ten, a stif­fe­ning of my back and neck.

Sin­ce March 13th I have been at home in a su­burb of Det­roit, ex­cept for dai­ly dog walks and a few dri­ves to drop so­met­hing off at my sis­ter’s. That’s it. Oh, and I went to a store on­ce and three fast-food drive thru’s.

For many of us who no lon­ger go to the workp­la­ce each day, this stay-at-home li­fes­ty­le is stres­s­ful; and for some pe­op­le it is al­most un­be­a­rab­le. But I’m choo­sing to to see this as a time of per­so­nal ref­lec­ti­on.

In the Det­roit met­ro­po­li­tan area, de­aths due to Co­ro­na­vi­rus are moun­ting dai­ly. When the high school where I te­ach clo­sed on March 12, there were 243 Co­vid-19 ca­ses in all of Mic­hi­gan. As of May 7, Mic­hi­gan coun­ted 45,646 ca­ses. And, while Mic­hi­gan ci­ti­zens watch the dai­ly de­ath count, we le­arn that pe­op­le of co­lor ac­count for 40% of re­por­ted Co­vid-19 de­aths, while they make up on­ly 15% of the Mic­hi­gan po­pu­la­ti­on. Alt­hough we are not surp­ri­sed that the pan­de­mic high­lights dis­pa­ri­ties in so­cie­ty, we find much to con­temp­la­te in this is­sue.

Alt­hough the Co­vid-19 case counts here re­main ste­a­dy, many pe­op­le are ti­red of so­ci­al dis­tan­cing. I know I am. Some days I just want to go to Tar­get and wan­der the ais­les. I don’t need anyt­hing; I just want to see merc­han­di­se of eve­ry co­lor, size, and brand li­ned up on shel­ves for my vi­su­al en­ti­ce­ment.

Ot­her pe­op­le are un­ders­tan­dab­ly con­cer­ned about ope­ning their bu­si­nes­ses be­fo­re they go un­der or get­ting back to the of­fi­ce in the usu­al way, so they can use their time more ef­fi­cient­ly. In Mic­hi­gan, the im­pa­tien­ce is so in­ten­se that pro­tes­tors floo­ded the Mic­hi­gan ca­pi­tol to exp­ress their disp­le­a­su­re with the go­ver­nor’s Sta­yAt­Ho­me or­der. Slo­gans from the Re­vo­lu­ti­o­na­ry War re­ap­pe­a­red on car­ried signs that read “Live free or die.” This is a time of iro­ny, too.

Our cong­re­ga­ti­on is of cour­se im­pac­ted by the so­ci­al dis­tan­cing pro­to­col. The LLC is­su­ed a sta­te­ment on March 20: “In these ti­mes, let us en­de­a­vor to lay asi­de our per­so­nal opi­ni­on about the se­ri­ous­ness of this pan­de­mic and trust and heed the ad­vi­ce of our lo­cal, state, pro­vin­ci­al and na­ti­o­nal aut­ho­ri­ties.” In res­pon­se, our small cong­re­ga­ti­on be­gan hol­ding Bib­le Class and Sun­day ser­vi­ce via Go­To­Mee­ting, a plat­form that al­lows us to see each ot­her in the grid disp­lay du­ring the ser­vi­ce.

I feel cer­tain that ot­hers, like me, find this time to be es­pe­ci­al­ly sa­tis­fying. The fa­ces of these be­lie­vers fill me with a deep sen­se of com­fort, es­pe­ci­al­ly in this troub­led time. Du­ring the Eas­ter ser­vi­ce, we ga­zed at each ot­her. Some pe­op­le loo­ked at­ten­ti­ve at their desks. Coup­les sat to­get­her on the sofa. Kids pet­ted dogs. Tod­d­lers were up and down, in laps and out of laps.

Af­ter the ser­mon and song, we sta­yed to con­ver­se. Alt­hough con­ver­sa­ti­ons wa­ve­red with time de­la­ys, we were ab­le to dis­cuss our area’s spe­ci­fic si­tu­a­ti­on, poin­ting out in­di­vi­du­al con­cerns. We have mem­bers who car­ry spe­ci­al risks of age or comp­ro­mi­sed he­alth. We al­so have he­alth care wor­kers in our cong­re­ga­ti­on who of­fe­red a first­hand de­pic­ti­on of Co­vid-19 care at their fa­ci­li­ties. May the He­a­ven­ly Fat­her pro­tect our cong­re­ga­ti­on mem­bers and he­alth­ca­re wor­kers who deal with Co­vid-19 and the cor­res­pon­ding risk fac­tors.

We wor­ry about the im­pact of this pan­de­mic on our eco­no­my. Cle­ar­ly the strug­g­le will be great for many, es­pe­ci­al­ly for those who are now wit­hout he­alth­ca­re in­su­ran­ce, be­ne­fits, or pa­yc­hecks. Ho­we­ver, this pan­de­mic, along with vi­sib­le strife, has al­so shown acts of com­pas­si­on. God can al­so ex­pand each he­art to show love for neigh­bors.

While the time is un­cer­tain, we know that he­alth­ca­re ex­perts and eco­no­mists are col­lec­ting data, and in the af­ter­math there will be know­led­ge gai­ned. For now, no one knows the ans­wers ex­cept God.

Ha­ving writ­ten this, I look at the dar­ke­ning win­dow. Eve­ning has come, and with it, a par­ti­cu­lar mar­vel of this Co­vid-19 era: the ex­pan­si­on of God’s Word via the in­ter­net. Most week­nights at nine or ele­ven, we can lis­ten to a live de­vo­ti­on bro­ad­cast from the LLC web­si­te. The de­vo­ti­on re­minds us that we are not alo­ne, and that we can be­lie­ve sins for­gi­ven. The ten­si­on and wor­ries of the day seem smal­ler, the hope big­ger. God’s love and pro­tec­ti­on is here on earth.

Sand­ra Pyl­vai­nen

Teks­tin suo­men­kie­li­nen kään­nös:

Ko­ro­na­vi­rus­ka­ran­tee­nin ai­kai­sia aja­tuk­sia Yh­dys­val­lois­ta

Täl­lä vii­kol­la kävi näin mel­kein joka päi­vä: sain ää­ni- tai teks­ti­vies­tin taas uu­des­ta Co­vid-19-tar­tun­nas­ta. Kou­lum­me reh­to­ri ker­toi, et­tä hä­nen mie­hen­sä kak­si työ­to­ve­ria oli kuol­lut, mie­he­ni esi­mie­hen veli kuo­li Det­roi­tis­sa, ja si­sa­ren­tyt­tä­re­ni Co­vid-19-tar­tun­nan saa­nut opis­ke­lu­to­ve­ri len­nä­tet­tiin Mic­hi­ga­nin yli­o­pis­to­sai­raa­laan, kos­ka ko­ro­na­vi­rus oli vai­kut­ta­nut hä­nen sy­dä­men­sä toi­min­taan ja sy­dä­mes­tä täy­tyi pois­taa nes­tet­tä.

Jo­kai­ses­ta uu­des­ta ta­pauk­ses­ta opim­me li­sää – vi­rus voi vai­kut­taa sy­dä­meen, se voi vai­kut­taa ai­voi­hin ja ai­heut­taa ihot­tu­maa. Ai­na kun kuu­len nois­ta ta­pauk­sis­ta, tun­nen kuin­ka omaa rin­taa­ni pu­ris­taa ja sel­kä­ni ja nis­ka­ni jäy­kis­ty­vät.

Maa­lis­kuun 13. päi­väs­tä läh­tien olen ol­lut ko­to­na Det­roi­tin esi­kau­pun­gis­sa niin tii­viis­ti, et­tä olen vain ul­koi­lut­ta­nut koi­ran päi­vit­täin ja aja­nut muu­ta­man ker­ran vie­mään jo­ta­kin si­sa­rel­le­ni. Sii­nä kaik­ki. Pait­si et­tä kä­vin­hän minä ker­ran kau­pas­sa ja olen kol­mes­ti ha­ke­nut pi­ka­ruo­kaa au­to­kais­tal­ta.

Mo­net ame­rik­ka­lai­set, jot­ka ei­vät enää käy työ­pai­kal­laan joka päi­vä, ko­ke­vat ko­to­na py­sy­mi­sen tur­haut­ta­vak­si, jot­kut jopa sie­tä­mät­tö­mäk­si. It­se ha­lu­an kui­ten­kin aja­tel­la, et­tä mi­nul­la on nyt ai­kaa poh­tia asi­oi­ta rau­has­sa.

Suur-Det­roi­tin alu­eel­la kuol­lei­den mää­rä li­sään­tyy päi­vit­täin. Kun se lu­kio, jos­sa työs­ken­te­len, sul­jet­tiin maa­lis­kuun 12. päi­vä­nä, koko Mic­hi­ga­nis­sa oli 243 Co­vid-19-vi­ruk­seen sai­ras­tu­nut­ta. Tou­ko­kuun 7. päi­vä­nä vas­taa­va luku oli 45 646. Ja sa­maan ai­kaan kun mic­hi­ga­ni­lai­set seu­raa­vat päi­vit­täin kuol­lei­den lu­ku­mää­rää, saam­me kuul­la, et­tä 40% ko­ro­naan kuol­leis­ta on vä­ril­li­siä, vaik­ka hei­dän osuu­ten­sa Mic­hi­ga­nin vä­es­tös­tä on vain 15%. Ei ole mi­kään ih­me, et­tä pan­de­mia ko­ros­taa yh­teis­kun­nal­li­sia ero­ja, mut­ta täs­sä on kui­ten­kin poh­ti­mi­sen ai­het­ta.

Vaik­ka Co­vid-19-tar­tun­to­jen mää­rä ei tääl­lä enää kas­va, mo­net ovat vä­sy­neet so­si­aa­li­sen etäi­syy­den yl­lä­pi­tä­mi­seen. Niin mi­nä­kin. Joi­na­kin päi­vi­nä ha­lu­ai­sin vain men­nä kaup­paan ja kul­jek­sia hyl­ly­jen vä­lis­sä. En tar­vit­se mi­tään; ha­lu­ai­sin vain kat­sel­la kai­ken­vä­ri­siä, kai­ken­ko­koi­sia ja kai­ken­merk­ki­siä ta­va­roi­ta, jot­ka on ase­tel­tu hou­kut­te­le­vas­ti hyl­lyil­le.

Jot­kut ih­mi­set ha­lu­ai­si­vat ym­mär­ret­tä­väs­ti ava­ta yri­tyk­sen­sä en­nen kuin kon­kurs­si uh­kaa tai pääs­tä ta­kai­sin toi­mis­toon­sa työs­ken­te­le­mään nor­maa­lis­ti ja käyt­tä­mään ai­kan­sa te­hok­kaam­min. Mic­hi­ga­nis­sa kär­si­mät­tö­myys saa­vut­ti sel­lai­set mit­ta­suh­teet, et­tä pro­tes­ti­jou­kot vir­ta­si­vat osa­val­ti­on pää­kau­pun­kiin il­mai­se­maan vas­ta­lau­seen­sa ku­ver­nöö­rin ko­to­na­py­sy­mis­mää­räyk­sel­le. Ju­lis­teis­sa oli va­paus­so­dan ai­kai­sia is­ku­lau­sei­ta, ku­ten “Elä va­paa­na tai kuo­le”. Sii­nä­pä tä­män ajan iro­ni­aa.

Tar­ve yl­lä­pi­tää so­si­aa­lis­ta etäi­syyt­tä vai­kut­taa tie­tys­ti myös seu­ra­kun­tam­me toi­min­taan. LLC jul­kis­ti maa­lis­kuun 20. päi­vä­nä tie­dot­teen: “Pyr­ki­kääm­me tänä ai­ka­na unoh­ta­maan oma nä­ke­myk­sem­me tä­män pan­de­mi­an va­ka­vuu­des­ta ja luot­ta­vai­sin mie­lin nou­dat­ta­maan pai­kal­lis­hal­lin­non sekä osa­val­ti­on, pro­vins­sin ja liit­to­val­ti­on vi­ra­no­mais­ten oh­jei­ta.” Tä­män lin­jauk­sen mu­kai­ses­ti pie­ni seu­ra­kun­tam­me al­koi pi­tää raa­mat­tu­luok­kaa ja py­hä­kou­lua sekä sun­nun­tai­seu­ro­ja Go­To­Mee­ting-oh­jel­man vä­li­tyk­sel­lä, joka sal­lii mei­dän näh­dä toi­sem­me tie­to­ko­neen näy­töl­lä.

Olen var­ma, et­tä mi­nun li­säk­se­ni muut­kin naut­ti­vat suu­res­ti täs­tä mah­dol­li­suu­des­ta. Tut­tu­jen us­ko­vais­ten kas­vo­jen nä­ke­mi­nen on suu­ren­moi­sen loh­dul­lis­ta, eri­tyi­ses­ti näi­nä vai­kei­na ai­koi­na. Pää­si­äis­seu­ro­jen ai­ka­na kat­se­lim­me toi­si­am­me. Jot­kut oli­vat tark­kaa­vai­si­na työ­pöy­tän­sä ää­res­sä. Pa­ris­kun­nat is­tui­vat vie­rek­käin soh­val­la. Lap­set si­lit­te­li­vät koi­ria. Pik­ku­lap­set kii­pei­li­vät sy­liin ja pois sy­lis­tä.

Saar­nan ja lau­lun jäl­keen jäim­me vie­lä jut­te­le­maan. Vaik­ka ää­nen­tois­tos­sa oli vii­vy­tyk­siä, pys­tyim­me kes­kus­te­le­maan alu­eem­me ti­lan­tees­ta ja ja­ka­maan hen­ki­lö­koh­tai­sia huo­lia. Seu­ra­kun­nas­sam­me on hen­ki­löi­tä, joil­la on eri­tyi­nen ris­ki ikän­sä tai ter­vey­son­gel­mien­sa ta­kia. Jou­kos­sam­me on myös ter­vey­den­hoi­don am­mat­ti­lai­sia, joil­ta saim­me en­si kä­den tie­toa sii­tä, mi­ten Co­vid-19-tau­tia hoi­de­taan hei­dän työ­pai­koil­laan. Tai­vaan Isä var­jel­koon seu­ra­kun­tam­me jä­se­niä ja hoi­to­hen­ki­löi­tä, jot­ka te­ke­vät työ­tään Co­vid-19-vi­ruk­sen ja mui­den ris­ki­te­ki­jöi­den pa­ris­sa.

Mei­tä huo­les­tut­taa pan­de­mi­an vai­ku­tus maam­me ta­lou­teen. Mo­net ih­mi­set kamp­pai­le­vat suu­ris­sa vai­keuk­sis­sa, eri­tyi­ses­ti jos heil­lä ei ole sai­raus­va­kuu­tus­ta tai he ei­vät saa val­ti­on tu­kia tai palk­kaa. Mut­ta vaik­ka pan­de­mia on toi­saal­ta joh­ta­nut ris­ti­rii­toi­hin, se on myös pal­jas­ta­nut ih­mis­ten myö­tä­tun­non. Ju­ma­la voi lah­joit­taa jo­kai­sen sy­dä­meen lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta.

Vaik­ka tämä ai­ka on täyn­nä epä­var­muut­ta, tie­däm­me et­tä ter­vey­den­huol­lon am­mat­ti­lai­set ja eko­no­mis­tit ke­rää­vät tie­toa, jon­ka avul­la pan­de­mi­aa voi­daan jäl­ki­kä­teen ym­mär­tää pa­rem­min. Täl­lä het­kel­lä ky­sy­myk­siin ei tie­dä vas­tauk­sia ku­kaan muu kuin Ju­ma­la.

Tä­män kir­joi­tet­tu­a­ni kat­son pi­me­ne­vää ik­ku­naa. Il­ta on tul­lut ja tuo­nut mu­ka­naan erään tä­män poik­keu­sa­jan eri­tyi­sih­meen: in­ter­ne­tin kaut­ta vä­lit­ty­vän Ju­ma­lan sa­nan. Useim­pi­na ar­ki-il­toi­na yh­dek­sän tai yh­den­tois­ta ai­kaan voim­me kuun­nel­la suo­ra­na lä­he­tyk­se­nä har­tau­den LLC:n verk­ko­si­vuil­ta. Har­taus muis­tut­taa, et­tä em­me ole yk­sin ja et­tä saam­me us­koa syn­tim­me an­teek­si. Päi­vän huo­let ja jän­nit­teet väis­ty­vät ja toi­vo saa ti­laa. Ju­ma­lan rak­kaus ja var­je­lus vai­kut­ta­vat tääl­lä maan pääl­lä.

Teks­ti: Sand­ra Pyl­vai­nen

Kään­nös: Sirk­ka-Lii­sa Lei­no­nen