"Ar­ka­na nyt olen tul­lut it­se­ä­ni tut­ki­maan. Kai­puu nou­see sy­dä­mes­tä pa­rem­paan ja puh­taam­paan. Kun en it­se sel­vää saa, mikä miel­tä ah­dis­taa, Jee­sus, saan­han ol­la täs­sä hil­jai­suut­ta pyy­tä­mäs­sä."

Mo­nes­ti tu­lee mie­tit­tyä, et­tä mik­sei sitä edes it­se tun­ne omia mie­li­a­lo­jaan, tai ai­na­kaan huo­maa, mis­tä ne joh­tu­vat. Vä­lil­lä on jak­so­ja, jol­loin tun­tuu, et­tä kaik­ki me­nee ai­van lois­ta­vas­ti ja osaa naut­tia kai­kis­ta pie­nis­tä­kin ar­ki­päi­vän ilois­ta. Rau­hal­li­nen kä­ve­ly­lenk­ki joen var­rel­la pi­me­äs­sä il­las­sa on oi­kein­kin iha­na ja rau­hoit­ta­va. Pik­ku­vel­jen ilo iso­sis­kon tul­les­sa ko­tiin sy­käh­dyt­tää sy­dän­tä. Au­rin­koi­nen, kir­peä pak­ka­saa­mu pi­ris­tää koko päi­vän. Ys­tä­vän vies­ti saa suu­pie­let kor­viin pit­käk­si ai­kaa.

Sit­ten tu­lee taas nii­tä jak­so­ja, jol­loin tun­tuu, et­tä kaik­ki är­syt­tää – är­syyn­tyy ihan pie­nis­tä­kin asi­ois­ta. Joku ei vas­taa vies­tiin, ja tun­tuu, et­tei se ih­mi­nen var­maan enää vä­li­tä mi­nus­ta ol­len­kaan. Ko­to­na käy­des­sä pik­ku­vel­jet vain rie­hu­vat ja pää mei­naa rä­jäh­tää. Suun­ni­tel­mat ei­vät to­teu­du­kaan oman tah­don mu­kaan, ja tun­tuu, et­tei nii­tä kan­na­ta lain­kaan to­teut­taa. Kai­ken­nä­köi­set pie­net asi­at voi­vat saa­da suu­ren­kin mer­ki­tyk­sen mie­li­a­lo­jen mu­kaan.

"Her­ra Jee­sus, it­se­ä­ni vaik­ken oi­kein tun­ne­kaan, au­ta nyt­kin roh­ke­as­ti si­nuun yk­sin kat­so­maan. Tun­net mie­li­a­la­ni, huo­le­ni ja toi­vee­ni. Tie­dät ai­heet ah­dis­tuk­seen. Au­ta le­poon, luot­ta­muk­seen."

Kun näi­tä mie­li­a­lo­jen heit­te­ly­jä ei pys­ty edes it­sel­leen se­lit­tä­mään, on iha­naa, kun voi kui­ten­kin luot­taa, et­tä Jee­sus tun­tee mi­nun­kin aja­tuk­se­ni ja ti­lan­tee­ni.

Vuo­den lop­pu­puo­lel­la oli taas sel­lai­nen vai­he, et­tä kaik­ki tun­tui ole­van huo­nos­ti ei­vät­kä asi­at men­neet niin kuin ha­lu­sin. Sil­loin läh­din il­ta­yös­tä kä­ve­lyl­le ja kat­se­le­maan kir­kas­ta täh­ti­tai­vas­ta. Sitä kat­sel­les­sa oli hyvä yrit­tää lait­taa omia aja­tuk­si­aan jär­jes­tyk­seen ja miet­tiä, kuin­ka pal­jon mi­nun­kin elä­mäs­sä­ni on hy­vää.

En­sin­nä­kin, mi­nul­la on iha­na per­he, jon­ka luo olen ai­na ter­ve­tul­lut. Se py­syy ai­na sy­dä­mes­sä­ni. Pi­täi­si enem­män­kin muis­taa ol­la kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä mei­dän ko­tim­me on ai­na ol­lut mi­nul­le tur­val­li­nen paik­ka ja mi­nua ra­kas­te­taan siel­lä oma­na it­se­nä­ni.

Toi­sek­si, vaik­ka vä­lil­lä tun­tuu, et­tä olen tosi yk­sin, niin tar­kem­min aja­tel­les­sa­ni elä­mäs­sä­ni on hy­vin­kin mo­nen­lai­sia ih­mis­suh­tei­ta. Sil­loin­kin, kun asi­aa mie­tin, oli meil­lä muu­ta­man ka­ve­rin kans­sa tu­los­sa mök­ki­reis­su uu­dek­si­vuo­dek­si. Ajat­te­lin, et­tä täy­tyy muis­taa ol­la kii­tol­li­nen, et­tä mi­nul­la on ys­tä­viä, joi­den kans­sa viet­tää ai­kaa ja joi­den seu­ras­ta tie­dän naut­ti­va­ni.

Kol­man­nek­si, vaik­ka tun­nen­kin, et­tä mi­nul­la on mo­nes­ti huo­no it­se­tun­to ih­mis­suh­teis­sa, jak­san kui­ten­kin toi­voa, et­tä löy­dän jos­kus sii­nä­kin suh­tees­sa luot­ta­muk­sen it­see­ni. Ja mah­dol­li­ses­ti mi­nul­la­kin on vie­lä jos­kus myös avi­o­puo­li­so ja oma per­he.

Nel­jän­nek­si, olen ai­na saa­nut säi­lyä us­ko­mas­sa ja toi­von säi­ly­vä­ni tu­le­vai­suu­des­sa­kin.

"An­na loh­du­tuk­sen sana, an­na syn­nit an­teek­si. Ar­mo­työ­si hoi­vaan sul­je ys­tä­vä­ni, per­hee­ni. Vii­kon töi­hin, kii­rei­siin käyt­hän rin­nal­le­ni niin, et­tä sai­sin oma­na­si ol­la, Jee­sus, hoi­dos­sa­si."

Kai­kis­sa vai­heis­sa on iha­naa, kun voi muis­taa, et­tä Ju­ma­la oh­jaa elä­määm­me. Hän tie­tää tar­koi­tuk­sen kai­kel­le. Mo­net ih­mi­set miet­ti­vät, mi­ten jak­saa luot­taa Ju­ma­laan vai­keis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa. It­se ajat­te­len, et­tä jos en vai­kei­na ai­koi­na voi luot­taa edes Ju­ma­laan, niin sil­loin­han en voi luot­taa mi­hin­kään. Sik­si yri­tän ai­na muis­taa, et­tä Ju­ma­la joh­taa ja näyt­tää mi­nul­le­kin ajal­laan sen tien, mikä mi­nul­le on tar­koi­tet­tu.

"Hil­jai­suut­ta, Jee­sus, kai­paan, läs­nä­o­lo­a­si vain. Sii­tä vir­taa ar­ki­huo­liin aa­mu­rau­haa sun­nun­tain. Mi­nut täy­tä toi­vol­la, et­tä voi­sin iloi­ta. Kii­tos, et­tä kaik­keen vai­vaan nyt jo yl­tää voi­ma tai­vaan." (Vk. 207)

Kun jak­saa elää us­ko­vai­se­na, saa voi­mia ar­keen ja luot­ta­mus­ta tu­le­vai­suu­teen. Vä­lil­lä on iha­naa vain ol­la rau­has­sa ja naut­tia het­kes­tä. Vä­hin­tään­kin py­hä­päi­vät on mu­ka­va pi­tää rau­hal­li­si­na, sil­lä niis­tä saa voi­maa jak­saa ar­ki­päi­vät­kin.

Seu­rat kes­kel­lä viik­ko­a­kin ovat voi­mia tuo­via het­kiä. Us­ko­vais­ten kes­kel­lä on niin tur­val­lis­ta ol­la. Seu­rois­sa on pal­jon hel­pom­pi us­koa, toi­voa ja luot­taa. Kun on pe­rus­luot­ta­mus Ju­ma­laan, jak­saa us­koa myös vai­kei­na het­ki­nä, et­tä kaik­ki koi­tuu par­haak­se­ni.

Jes­si­ka Le­pis­tö