Noin kymmenen vuotta sitten koin keskenmenon odottaessani toista lastani, aivan alkuraskaudessa. Tarvitsin tilanteeseen myös lääkkeellistä apua, joten hakeuduin hoidettavaksi asuinalueeni pieneen sairaalaan.
Fyysisesti kaikki meni hyvin, mutta kokemus oli kolea. Vietin huoneessani yksin aikaa, palelin ja tärisin. Mieheni oli kesätöissä kaukana, eikä päässyt tuekseni. Sairaanhoitaja toi huoneeseeni metalliämpärin, jota hän kehotti käyttämään aina, kun tulisi tarve käydä vessassa. Säännöllisin väliajoin hän kävi katsomassa, joko keskenmeno oli lopussa.
Jossain vaiheessa hoitaja ilmoitti ämpäriä tutkiessaan, että nyt oli tullut ”oikeanlaista materiaalia”. Hän kertoi, että tällä materiaalilla oli ollut jo ihmisen muoto: kädet ja jalat olivat erotettavissa. Hän ei näyttänyt materiaalia minulle vaan meni huoneen yhteydessä olevaan vessaan ja huuhteli tuon ”materiaalin” viemäriin.
Koen, että konkreettisten toimenpiteiden osalta minua hoidettiin asiallisesti. Surusta tai menetyksestä ei kuitenkaan puhuttu mitään. Kukaan ei kysynyt, miltä tällainen asia tuntuu. En osaa sanoa, oliko kipu kova, mutta tuosta tilanteesta jäi hyvin valju muisto. Vaikeinta oli se, miten pientä ihmisen alkua kohdeltiin.
Pian sain luvan lähteä sairaalasta kotiin. Kokemuksen jäljiltä mieli oli turta ja autio. En muista hoitajien kasvoja, en huonettakaan, mutta kuulemani sanat – "oikeanlaista materiaalia" – ne muistan tarkalleen. Yritin hakea niille selitystä: Tämä on heille rutiinia. He hoitavat niin monenlaisia potilaita. Ehkä he eivät huomanneet, että tämä ei ollut toivottu raskaudenkeskeytys. Mutta olisivatko kyseiset sanat silloinkaan oikeanlaista hoitoa?
Keskenmenokokemuksia on varmaankin yhtä monta kuin on keskenmenoakin. Asia nousi julkiseen keskusteluun, kun Elina Sahlgren kirjoitti Helsingin sanomien mielipideosastolla 16.9. omasta keskenmenokokemuksestaan. Sahlgrenkin oli kokenut, että hän jäi keskenmenon aiheuttaman henkisen kivun kanssa yksin. Hän kirjoittaa, että fyysisesti keskenmeno hoidettiin asianmukaisella tavalla, eikä hoidosta ollut huomauttamista.
Vieläkään en ole löytänyt selitystä sanoille, joita minulle sanottiin vuosia sitten keskenmenotilanteessa. Enkä sille, että ihmisen alku, joka oli minulle lapsi, huuhdeltiin kuulteni viemäriin. En miellä raskausviikkoja mittariksi sille, milloin meistä tulisi puhua ihmisinä, vaikka ihan pienen pieninä ihmisinä.
Kun keskenmenon hetkellä puhutaan raskausmateriaalista, tuolla sanalla aivan kuin kielletään pienen ihmisen arvo. Se ei myöskään sisällä ajatusta surullisesta menetyksestä. Miten lohdullista olisi ollut, jos hoitaja olisi puhunut lempeästi siitä, että pieni ihminen on jättänyt tämän elämän jo ennen syntymäänsä, ja samalla olisi käärinyt pienen vaikkapa puhtaaseen paperiin tai kankaaseen.
Helsingin sanomien mielipideosastolle tuli pian Elina Sahlgrenin kirjoituksen jälkeen asiantuntijan vastaus, jossa hän kertoi, että keskenmenojen hoidosta on olemassa kansalliset asiantuntijaryhmän laatimat suositukset vuoden 2013 äitiysneuvolaoppaassa. Sahlgrenin kirjoituksesta käy ilmi, etteivät suositukset ole tulleet käytäntöön. Mitenhän suositukset jalkautuisivat myös sairaaloihin, joissa keskenmenoja hoidetaan?
Keskenmenosta ei jäänyt minulle pelkoa, ei suurta ahdistustakaan, vaikka niinkin olisi voinut käydä. Päivät vain olivat sen jälkeen valjuja, jotenkin värittömiä. Oli aavistuksia surusta, enemmän selittämätöntä haikeutta. Jonkin verran oli itsesyytöksiä – olikohan varovainen trampoliinilla hyppiminenkin ollut liikaa?
Lapsen kohdasta minulla on lohdullinen näkymä: Jumala, joka hänet loi, otti varmasti hänet huomaansa. ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” (Ps. 139:16.)
Nimimerkki "Keskenmenon kokenut"
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys