Teksti: Maria Saukko
“Äiti herää!” Joka-aamuinen herätyskelloni, nelivuotias kuopus, huutelee vieressäni.
Havahdun, enkö taaskaan ollut herännyt puhelimen herätykseen. Tai olin, mutta nukahtanut heti uudestaan. Onneksi tänään ei tarvitse joutua mihinkään. Meillä onkin leppoisa päivä, ajattelen. Mitähän sitä tehtäisiin?
Nousen ylös ja avaan verhot. Tänään ei paista aurinko. Taivas on pilvessä ja satelee hiljalleen lunta. Foreca näyttää seitsemäätoista astetta pakkasta. Pitää katsoa, mitä keittiön mittari näyttää. Taitaa tulla sisäpäivä.
Liukuovikaapin peilistä katsoo vähän nuhraantunut, väsynyt nainen. Miten sitä ehtisi huolehtimaan paremmin itsestään? Mielialani laskee vähän. Lohdutan kuitenkin itseäni, että uniapnea vaikuttaa niin moneen asiaan, ja ison perheen äitinä lasten tarpeet vain tahtovat mennä omien edelle. Väsymys on välillä valtava. Onneksi saan olla vielä kotona kuopukseni kanssa.
Istahdan aamupalalle ja avaan puhelimeni. Selaan Instagramin ja Facebookin. Kotikuntani ryhmässä on ilmoitus kansalaisopiston hiihtokurssista. Linkitän sen miehelleni, joka on innostunut hiihdosta. Ystävien WhatsApp-ryhmässä yhden perheessä on joku saanut ajokortin. Onnittelen. Samalla mieleni taivaalle ilmestyy lisää harmaita pilviä. Kolmas lapsemme täyttää kohta kahdeksantoista, pitäisi jaksaa paneutua ajo-opetukseen. Poljin on autossa, kun vain joku ajeluttaisi. Ajo-opettajan vastuukin vähän pelottaa. Olisikin rahaa, että voisivat ajaa korttinsa autokoulussa, tuskailen.
Sänkyä pedatessani muistan eilisillan kinastelun puolison kanssa. Mistähän sekin taas lähti? Jostain mitättömästä. Molemmat olimme liian väsyneitä saamaan aikaan rakentavaa keskustelua. Oli ollut taas niin monenlaista, lastenkin kanssa. Olimme nukahtaneet molemmat omissa murheissamme.
Meinaa itku tulla. Mitä ihmettä keksin, ettei koko päivä menisi murehtimiseen? Pyykkihommaa riittää. Aloitan siitä. Laitan Kuule!-sovelluksesta kuulumaan seuralaulut niin isolla, etten kuule ajatuksiani, ajattelen. Tulee valtava ikävä. Ikävä laulamaan muiden kanssa.” Voi Taivaan Isä, anna meidän päästä jo seuroihin”, rukoilen mielessäni. Laitan pyykit kuivausrumpuun ja uudet koneeseen. Seuraavaksi siirryn tiskien kimppuun. Sitäkin isossa perheessä saa tehdä jatkuvasti.
Kuopus on sentään leikkinyt itsekseen. Kannatti ostaa se parin euron barbienukke kirpputorilta. Seisahdun tiskipöydän ääreen. Antaa olla, laitan myöhemmin.
Kaivan kaapista maalaustarvikkeet. Jos vähän sotkisi maalien kanssa. Kuopus on edelleen barbieleikeissään, mutta hoksaa hyvin äkkiä maalausaikeeni. Hän maalaisi myös. Tottakai. Pursotan hänelle maaleja alustalle ja annan pensselit. Paperia hän löytää itse.
Ainiin. Maalauspaita. Hän käy vaihtamassa eri paidan päälleen ja jatkaa taiteiluaan. Lisää maalia. Itse yritän keskittyä omaan tekemiseen. Mukavaa pitkästä aikaa. Uppoan ajatuksiini.
Havahdun, ja huomaan, että kuopus on riisunut paitansa. Oli mennyt likaiseksi. Maalia on vähän joka puolella. Neiti yrittää pyyhkiä märällä paperilla enimpiä käsivarsistaan. Vähän varovasti katsoo minua. "Kato mitä maalasin. Eikö oo hieno?"
Yhdessä putsataan paikat ja pestään pensselit. Maalaukset saavat jäädä hetkeksi kuivumaan.
Katson aikaansaannoksiamme. Omastani tuli vähän synkkä ja suttuinen, mutta kuopuksen maalauksen nurkassa iloitsee aurinko leveästi hymyillen. Mieheltä on tullut viesti: “Harmittaa se eilinen, jutellaan illalla. Rakastan sua.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys