Et­sin, taas. Olen et­si­nyt jos­kus en­nen­kin. Klik­kaan jo­kais­ta kir­joit­ta­jaa ja kat­son hei­dän pro­fii­lin­sa. Nuo­ri äi­ti. Elä­ke­läi­säi­ti. Per­hee­tön. Isä. Toi­nen isä. Taas per­hee­tön. Ei löy­dy sel­lais­ta, jon­ka per­hees­sä on kak­si nuor­ta ai­kuis­ta ei­kä yh­tään las­ta. On­ko mei­tä niin vä­hän?

On eri­lais­ta, kun puut­tuu koko per­heen si­jas­ta vain lap­set. Mi­nul­la on puo­li­so, hy­vin tär­keä sel­lai­nen. Jo var­hain muis­tan haa­veil­lee­ni avi­o­mie­hes­tä. Sen si­jaan en tien­nyt, ha­lu­an­ko lap­sia. Tun­sin it­se­ni niin usein lii­an huo­nok­si ja kär­si­mät­tö­mäk­si si­sa­rus­te­ni kans­sa. Ajat­te­lin, et­tä las­ten kan­nal­ta oli­si pa­rem­pi, et­tei hei­tä mi­nul­le an­ne­ta. Pi­lai­sin vie­lä nii­den lap­suu­den, kas­vat­tai­sin vi­noon.

Avi­oi­tu­es­sa var­maan jo­kai­nen us­ko­vai­nen pa­ris­kun­ta miet­tii, siu­naan­tuu­ko lap­sia ja mil­loin. Me toi­voim­me, et­tei ihan vie­lä. Saa­tai­siin ol­la jon­kin ai­kaa kah­des­taan. Mut­ta jos kui­ten­kin, niin hyvä niin­kin. Pel­ko­ni kas­voi kuu­kau­sien myö­tä. En­tä jos em­me saa­kaan yh­tään?

Is­tun kyl­py­huo­neen lat­ti­al­la, no­jaan sei­nään ja it­ken. Mik­si taas? Oli­sim­me­ko me niin huo­no­ja van­hem­pia? Mikä meis­sä on vi­al­la? Pik­ku­hil­jaa kyp­syy aja­tus läh­teä tut­ki­muk­siin. Soi­tan ter­veys­kes­kuk­seen aa­vis­ta­en, et­tä edes­sä on pit­kä mat­ka. Pro­ses­si, jon­ka pel­kään päät­ty­vän hil­jai­seen hy­väk­syn­tään toi­veen täyt­ty­mi­sen si­jas­ta. Läh­dem­me sil­ti koh­ti tun­te­ma­ton­ta. Olen usein lu­ke­nut, et­tä var­mim­min ta­voit­teen­sa saa­vut­taa pyr­ki­mäl­lä mää­rä­tie­toi­ses­ti sitä koh­ti. Meil­lä ei ole muu­ta kei­noa. Mi­nun täy­tyy yrit­tää. Elä­mäs­tä­ni puut­tuu jo­tain tär­ke­ää, ja se jo­kin on lap­si.

Tut­ki­muk­ses­ta toi­seen. To­tun tut­ki­mi­seen, mut­ta läh­den usein ko­tiin uu­pu­nee­na. Hen­ki­lö­kun­ta on am­mat­ti­tai­tois­ta: yh­tään epä­a­si­al­lis­ta kom­ment­tia en heil­tä kuu­le. Puo­les­sa vuo­des­sa sel­vi­ää suu­rin piir­tein, mis­sä vika pii­lee. Saam­me lä­het­teen yli­o­pis­to­sai­raa­lan lap­set­to­muus­po­lik­li­ni­kal­le.

Tal­vel­la ka­pi­noin. Huu­dan Ju­ma­lal­le: mik­si teet meil­le tä­män? An­na tä­män päät­tyä! An­na meil­le lap­si… Tie­dos­tan, et­tei se päät­tyi­si vaik­ka sai­sim­me lap­sen. Vau­va­kuu­me is­ki­si uu­del­leen, kun en­sim­mäi­nen oli­si kol­men kuu­kau­den. Jäl­leen miet­ti­sim­me: jää­kö tämä lap­si ai­no­ak­si?

Tur­val­li­sel­le isäl­le saa kiu­ku­tel­la. Seu­ra­pen­kis­sä va­pi­sen pi­dä­te­tys­tä it­kus­ta. Mi­nul­le­kin, kiit­tä­mät­tö­mäl­le, kuu­luu ar­mo. Ker­ran toi­sen­sa jäl­keen Ju­ma­la muis­tut­taa, et­tä kaik­ki on Hä­nen kä­des­sään. Tyy­dy mi­nun ar­moo­ni, mi­nun voi­ma­ni on hei­kois­sa vä­ke­vä. Jos­kus jak­san yrit­tää, ai­na en.

Su­vi­seu­rois­sa vas­taan tu­lee nuo­ri per­he. äi­ti ky­syy mie­hel­tään, jak­sat­ko työn­tää. On­han tämä ai­ka ras­kas­ta, kuu­luu vas­taus. He vaih­ta­vat las­ten­vau­nu­ja ja jat­ka­vat taas sa­ves­sa pus­ke­mis­ta. Mi­nun ja mie­he­ni kat­seet koh­taa­vat, mie­les­sä kum­mal­la­kin sama aja­tus. Meil­lä on help­poa. Voim­me kes­kit­tyä pää­a­si­aan. Ar­mo vir­voit­taa, rak­kaal­ta ja tu­tul­ta tun­tuu evan­ke­liu­mi.

Sär­ky­nyt­tä ruo­koa ei hän mu­ser­ra.

Saa­ra Yr­jä­nä