Eilen alkoi keraamisen kuvanveiston kurssi. Olin vuosikymmeniä toivonut sisimmässäni salaa tuollaista kurssia. Taiteilijasisareni oli myös ilmoittautunut sinne. Samoin ystäväni, jonka savitöitä olin jo kauan ihastellut.
Tiesin, että kurssin ensimmäinen tehtävä olisi muovata ihmisen pään muotoinen savityö. Mallikuviakin saisi tuoda mukana. Kuvien etsiminen jäi aivan viime hetkille. Koppasin mukaani nuorimmaisestani kuvan, jossa hän esiintyy joulujuhlassa noin nelivuotiaana. Olimme ystäväni kanssa ensimmäisinä paikalla.
Opettajaa tervehtiessämme sanoin hänelle, että mietin usein omaa osaamattomuuttani ja että mitä ne kaikki toiset minusta ajattelevat. Ensin opettaja alkoi kehua ystävääni, kuinka paljon hän on ollut keramiikkakursseilla ja kuinka hänen käsissään syntyy melkeinpä mitä vain. Ajattelin surullisesti, että no niin, hän taitaa huomata vain ystäväni taidot. Mieleni laski nollaan tai melkeinpä sen alapuolelle, kunnes opettaja kohdisti sanansa minulle: Sinullahan on silmää vaikka mihin, olet tosi taitava piirtäjä ja se varmasti näkyy myös keramiikkatöissäsi. Miksi et muuten ole tullut kuvataiteen päiväpiiriin? Vastasin änkyttäen, että pelkään edelleen värejä, ei minusta ole kuin piirtäjäksi. Saa siellä pelkästään piirtääkin, sain vastaukseksi. Ilo näkyi varmasti silmistäni, kun sanoin hänelle yksinkertaisesti kiitos.
Aloimme muokata 10 kilon painoista savimöykkyä ihmisen pään muotoiseksi. Otin tyttöni kuvan esille ja iskin käteni saveen. Pian siitä alkoi muotoutua pikkutytön pää, hiukset aika lyhyiksi leikatut. Ja se pieni nykerönenä! Mutta minulla ei ollut kuvaa edestä päin. Opettaja kiitteli työtäni näköiseksi, mutta lupasi minun rahdata työni kotiin, että saisin muokata kasvoja myös edestä päin. Tässä vaiheessa sisareni kommentoi, että "ensi yönä ei Mannisella nukuta!".
Itselleni muistui mieleen aika yli kymmenen vuoden takaa, jolloin olin kärsinyt loppuun palamisesta ja kuin pakon ajamana ostanut savea ja aamuöisin aloittanut savipäiden tekemisen kirkasvalolampun loisteessa. Ajattelin, että liekö mieheni nyt kauhistuu ja pelkää entisten aikojen toistuvan.
Otin savipään kotiin. Päätäni särki jo armottomasti, kaularankani ei näet kestä kovin kummoista nostelemista. Kurssilta lähtiessäni kiitin opettajaani kannustuksesta, jolla hän oli tuottanut minulle paljon iloa. Kotona en uskaltanut miehelle kertoa, kuinka painava savipää oli.
Seuraava aamu valkeni ilman päänsärkyä. Aamutoimien jälkeen rupesin selaamaan koneelta kuvia. Tuon tuosta jouduin pysähtymään vanhojen kuvien edessä. Ristiäiskuvia, rippikuvia, armeijakuvia, valmistujaiskuvia, hääkuvia... Tuli niin valtava ikävä ennen kaikkea sitä aikaa, kun lapset olivat pieniä. Itku tuli työksi löytäessäni pienimmäiseni kuvan, jossa kasvot näkyivät edestä päin. Persoonallinen pikkutyttönikin jo naimisissa ja työelämässä! Ja minä jo niin vanha! Vilkaisin ikkunasta ulos. Upeassa väriloistossa oleva syysmaisema koivunlehtisateineen niin kaunis, mutta kuinka katoavaista tämä kaikki onkaan, ajattelin. Kuinka lyhyt ihmiselämä!
Palasin mielessäni edellisillan kurssille. Tunsin iloa, että taivaan Isä auttoi minua irrottautumaan arjesta todella mieleisen harrastuksen parissa, vaikka olin sitä niin pelokkain ja itseäni vähättelevin mielin odottanut.
Toini Manninen
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys