Juhlapöydässä on vielä tilaa

Raa­mat­tu pu­huu et­si­ko­na­jas­ta, jol­loin Ju­ma­la eri­tyi­ses­ti kut­suu – sil­le ää­nel­le kan­nat­taa ol­la kuu­li­ai­nen.

Sydämen usko, pelastava aarre

Jee­sus ker­toi ver­tauk­sen rik­kaas­ta mie­hes­tä ja La­sa­ruk­ses­ta. Täl­lä ver­tauk­sel­la hän ku­va­si, mikä on elä­mäs­sä tär­ke­ää ja kes­tä­vää, ka­to­a­ma­ton­ta aar­ret­ta. Sa­mal­la hän ku­va­si, kuin­ka ajal­li­set aar­teet ovat ka­to­a­via.

Johannes raivasi tietä Jeesukselle

Ju­han­nuk­sen sa­no­ma muis­tut­taa Ju­ma­lan sa­nan ja lu­paus­ten to­den­mu­kai­suu­des­ta. Ju­han­nus on va­loi­san kes­ki­ke­sän odo­tet­tu juh­la­päi­vä, jol­loin päi­vä on pi­sim­mil­lään ja luon­to vih­reim­mil­lään.

Jumalan lapseksi Sanan voimalla

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus puh­dis­taa temp­pe­lin aja­en ulos ra­han­vaih­ta­jat ja uh­rie­läin­ten kaup­pi­aat. Sen teh­ty­ään hän sa­noo: ”Äl­kää teh­kö isä­ni ta­los­ta mark­ki­na­paik­kaa!” (Joh. 2:16.) Nyt Jee­sus käy fa­ri­seuk­sen ja suu­reen neu­vos­toon kuu­lu­van Ni­ko­de­mok­sen kans­sa kes­kus­te­lun, jon­ka ai­hee­na on ih­mi­sen, Paa­va­lin sa­noin ”Py­hän Hen­gen temp­pe­lin” puh­taus. Ni­ko­de­mos tun­tee Jee­suk­sen te­ke­mät ih­me­te­ot ja on va­kuut­tu­nut, et­tä Ju­ma­la on hä­nen kans­saan.

Pyhä Henki on totuuden henki

Jee­sus näyt­täy­tyi ope­tus­lap­sil­leen nel­jän­kym­me­nen päi­vän ai­ka­na use­as­ti ja pu­hui Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Yh­tei­sel­lä ate­ri­al­la Jee­sus roh­kai­si hei­tä: ”Äl­kää läh­te­kö Je­ru­sa­le­mis­ta, vaan jää­kää odot­ta­maan sitä, min­kä Isä on teil­le lu­van­nut ja mis­tä olet­te mi­nul­ta kuul­leet” (Apt. 1:4).

Usko joutuu koetteille

Jee­sus val­mis­taa ope­tus­lap­si­aan vai­kei­siin ai­koi­hin. Ju­ma­lan lap­sen osa on vai­vat­tu mut­ta tur­val­li­nen.

Aito rukous nousee sydämestä

Ju­ma­la kuu­lee sy­dä­mes­tä nou­se­van ru­kouk­sen. Sa­no­ja ei vält­tä­mät­tä tar­vi­ta ei­kä suur­ta jouk­koa, huo­kaus­kin löy­tää pe­ril­le.

Uskovainen voi kokea muukalaisuutta

Tai­vaan kan­sa­lai­sen ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tun­to­merk­ki on rak­kaus. Usko­vai­nen voi sil­ti tun­tea tä­män maa­il­man kes­kel­lä koti-ikä­vää.

Jumalan kansan koti-ikävä päättyy kerran

Niin kuin ope­tus­lap­set sai­vat lu­pauk­sen mu­kaan koh­da­ta Jee­suk­sen uu­del­leen, ker­ran Ju­ma­lan kan­sa saa koh­da­ta Va­pah­ta­jan­sa kas­vois­ta kas­voi­hin. Sil­loin tus­ka on muut­tu­nut ilok­si.

Jokainen lammas on hyvälle paimenelle tärkeä

Jee­suk­ses­ta käy­te­tään Raa­ma­tus­sa hy­vän pai­me­nen ver­taus­ku­vaa. Jee­suk­sen ai­ka­na lam­mas­pai­men oli ta­val­li­nen am­mat­ti. Lam­mas­tar­hat oli­vat luo­lia tai ai­tauk­sia ovi­auk­koi­neen. Pai­me­net var­ti­oi­vat ovel­la, et­tei­vät ros­vot ja pe­dot pääs­seet yöl­lä tar­haan. Jos pai­me­nen valp­paus her­paan­tui tai hän pa­ke­ni pe­to­ja, oli­vat lam­paat tur­vat­to­mia nii­tä vas­taan. Hyvä pai­men jou­tui jos­kus uh­raa­maan hen­ken­sä lam­pai­ta puo­lus­ta­es­saan.