Ani­ta Kal­lio

Pie­ni ih­mi­nen tuli aa­mul­la hoi­to­paik­kaan­sa san­gen kiuk­kui­se­na. Mi­kään ei tun­tu­nut hy­väl­tä, ei­kä hoi­to­pai­kan tä­din tas­kus­ta löy­ty­nyt tuos­sa tuo­ki­os­sa so­pi­vaa avain­ta kiu­kun luk­ko­jen avaa­mi­seen. Vii­mein poi­ka aset­tui tä­din vie­reen ja sa­noi:

– Älä si­nä­kään ai­na tis­kaa. Ot­tai­sit mi­nut sy­liin ja pu­hui­sit mi­nul­le.

Täti jät­ti hom­man­sa, is­tah­ti kei­nu­tuo­liin ja nos­ti kiu­kut­te­li­jan sy­liin­sä. He kei­nui­vat ja pu­he­li­vat toi­sil­leen.

Vä­hi­tel­len pie­nen ih­mi­sen olo hel­pot­tui. Hän va­lit­ti tä­dil­le, et­tei hä­nel­le ol­tu aa­mul­la pu­hut­tu muu­ta kuin et­tä pi­täi­si nous­ta ylös, syö­dä no­pe­as­ti ja pu­kea vaat­teet pääl­le. Täti tun­si hy­vin päi­vä­hoi­to­lai­sen­sa per­heen. Hän tie­si, kuin­ka ra­kas tämä lap­si oli muil­le per­heen­jä­se­nil­le. Hän tie­si sen­kin, kuin­ka vaa­ti­vat teh­tä­vät ku­lut­ti­vat van­hem­pien voi­ma­va­ro­ja, ja mi­ten kii­rei­siä hei­dän päi­vän­sä saat­toi­vat ol­la. Sik­si hä­nen loh­du­tuk­sen­sa osui oi­kei­siin asi­oi­hin.

Lap­set us­kal­ta­vat usein sa­noa har­min­sa, mut­ta ai­kuis­ten maa­il­mas­sa on vii­sain­ta hil­li­tä kiuk­kun­sa. Jos sen ai­hees­ta ha­lu­aa ker­toa, kan­nat­taa va­li­ta kuu­li­jan­sa. Toi­sen ih­mi­sen py­säyt­tä­mi­nen ja kuun­te­li­jan löy­tä­mi­nen ei vält­tä­mät­tä ai­na on­nis­tu.

Mo­nil­la ih­mi­sil­lä on niin pal­jon omaa sa­no­mis­ta, et­tei­vät he eh­di kuun­nel­la, ei­kä ole voi­mia pa­neu­tua toi­sen on­gel­miin. Joku saat­taa jät­tää har­min­sa ker­to­mat­ta syys­tä tai toi­ses­ta. Sil­loin jää myös vail­le loh­du­tus­ta.

Miel­tä kiu­saa­van har­min tai suut­tu­muk­sen ai­heen ei tar­vit­se ol­la mer­kit­tä­vä. Mut­ta kun sitä huo­lel­li­ses­ti var­je­lee ja höys­tää epä­luu­lon ja kat­ke­ruu­den maus­teil­la, mie­len poh­jal­le ra­ken­net­tu myk­ky­rä saat­taa ke­rä­tä vaa­ral­li­sen voi­mak­kaan la­tauk­sen. Vuo­sien var­rel­la har­mis­tu­nei­suus voi muut­tua kat­ke­ruu­dek­si teh­den ih­mi­ses­tä ko­van ja pis­te­li­ään.

Ylei­nen mie­li­pi­de oh­jaa usein pois kär­si­väl­li­syy­des­tä ja suo­sit­te­lee va­lit­ta­maan, ero­a­maan, hyl­kää­mään ja ar­vos­te­le­maan. Evan­ke­liu­min neu­vot ja loh­du­tus aut­ta­vat puo­les­taan pois uh­mas­ta ja kiuk­kui­suu­des­ta.

Näi­nä päi­vi­nä moni tar­vit­see loh­du­tus­ta ja nä­kö­a­lan avaa­mis­ta niin kuin muul­loin­kin, kun ih­mi­set jou­tu­vat jon­kin ti­lan­teen vuok­si ve­nyt­tä­mään omaa sie­to­ky­ky­ään ja jak­sa­mis­taan ää­rim­mil­leen.

Toi­vot­ta­vas­ti meil­lä on sil­mää ja kor­vaa huo­ma­ta lä­him­mäi­sen hätä tai yk­si­näi­syys niin, et­tei ke­nen­kään tar­vit­se ko­kea jää­vän­sä syr­jäs­tä kat­so­jan pai­kal­le.

Luot­ta­mus Ju­ma­lan voi­maan vä­hen­tää päi­vien kuor­maa ja li­sää tyy­ty­väis­tä miel­tä. Sil­loin huo­maa, kuin­ka hyvä on elää kii­tol­li­se­na ja loh­du­tet­tu­na, oli­pa oma elä­mä­no­sa suu­ri tai pie­ni.