Odo­tan aa­mun­sa­ras­tus­ta, syk­syn kal­pe­aa au­rin­koa. On lo­ka­kuu, ja se saa mi­nut muis­te­le­maan tär­ke­ää päi­vää, jol­loin sain löy­tää Isän ko­tiin, sain pa­ran­nuk­sen ar­mon. Sii­tä tu­lee tänä vuon­na kym­me­nen vuot­ta.

Muis­tan, kuin­ka kor­ke­al­ta tun­tui­kaan kyn­nys, jon­ka yli oli pääs­tä­vä, kuin­ka ah­taal­ta port­ti. Ja sil­ti, Ju­ma­lan voi­mal­la, se on­nis­tui. Se on ih­me. Kuin­ka en­sin ym­mär­sin löy­tä­nee­ni oi­ke­an seu­ra­kun­nan, jol­ta sain syn­ti­ni an­teek­si, niin et­tä tai­vas vas­ta­si rau­hal­la. Ja kuin­ka vii­kon ku­lut­tua, syys­seu­ro­jen mes­sus­sa, Ju­ma­la ava­si mi­nut kä­sit­tä­mään, et­tä olin löy­tä­nyt myös Ju­ma­lan val­ta­kun­nan – et­tä se oli jo tääl­lä maan pääl­lä löy­det­tä­vis­sä! Eh­tool­li­sel­la koin läpi ruu­miin käy­vän läm­pi­män, puh­dis­ta­van lie­kin, ja tein kaik­ke­ni, et­ten oli­si puh­jen­nut ää­neen kiit­tä­mään.

Edes­sä oli sil­loin tun­te­ma­ton tai­val, ka­pea tie. Raa­ma­tus­sa sitä tai­val­ta ei lu­va­ta hel­pok­si, ei­kä se sitä ai­na ole ol­lut­kaan. Sil­ti tuo­ta tie­tä on ol­lut ih­meen ke­veä kul­kea, sil­lä sitä saa kul­kea Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­saan kan­ta­en, ai­van ku­ten Sii­o­nin lau­lus­sa to­de­taan: ”Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­san­sa, ken kan­taa maas­sa kuo­le­man, on on­nel­li­nen kul­keis­san­sa tai­vaa­seen kaut­ta vie­raan maan.”

Aluk­si tun­tui kuin oli­si aloit­ta­nut elä­män ai­van tyh­jäs­tä: mo­net ys­tä­vät ja lä­hes koko van­ha elä­mä­ni oli­vat ka­don­neet. Suu­ri löy­tö­ni ei ol­lut help­po per­heel­le­ni ei­kä ys­tä­vil­le­ni, sik­si jou­duin ot­ta­maan ris­kin, et­tä hei­dät me­ne­tän. Sain ko­kea to­dek­si Raa­ma­tun sa­nat: ”Jos joku tu­lee mi­nun luok­se­ni mut­ta ei ole val­mis luo­pu­maan isäs­tään ja äi­dis­tään, vai­mos­taan ja lap­sis­taan, vel­jis­tään ja si­sa­ris­taan, vie­lä­pä omas­ta elä­mäs­tään, hän ei voi ol­la mi­nun ope­tus­lap­se­ni” (Luuk. 14:26).

Pian sain kui­ten­kin huo­ma­ta, et­tei Ju­ma­la vie­nyt­kään mi­nul­ta kaik­kea, vaan siu­na­si elä­mää­ni ih­meel­li­sel­lä ta­val­la. Osa ys­tä­vis­tä jäi, ja sain pi­tää per­hee­ni, ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä tär­keim­pä­ni. Li­säk­si löy­sin Ju­ma­lan per­he­vä­en, jon­ka jä­se­nek­si heti it­se­ni hen­gel­li­ses­ti tun­sin ja joka ot­ti mi­nut omak­seen. To­del­li­nen tu­tus­tu­mi­nen vei kui­ten­kin ai­kaa; en­sim­mäi­set vuo­det oli­vat mel­ko yk­si­näi­siä. Sik­si kii­tol­li­se­na ajat­te­len nyt sitä ys­tä­vien, si­sar­ten ja vel­jien jouk­koa, jon­ka Ju­ma­la on mi­nul­le vuo­sien var­rel­la an­ta­nut, lu­pauk­sen­sa mu­kaan: ”To­ti­ses­ti: kuka iki­nä mi­nun täh­te­ni ja evan­ke­liu­min täh­den on luo­pu­nut ta­los­taan, vel­jis­tään tai si­sa­ris­taan, äi­dis­tään, isäs­tään tai lap­sis­taan tai pel­lois­taan, hän saa sa­ta­ker­tai­ses­ti: nyt, täs­sä maa­il­ma­na­jas­sa, ta­lo­ja, vel­jiä ja si­sa­ria, äi­te­jä ja lap­sia ja pel­to­ja – to­sin myös vai­noa – ja tu­le­vas­sa ajas­sa hän saa ian­kaik­ki­sen elä­män” (Mark. 10: 20-30).

”To­sin myös vai­noa” – sii­nä­kin mie­les­sä Ju­ma­lan sa­nan olen saa­nut ko­kea to­dek­si. Erään­lai­nen vai­no tai pilk­ka ja sen seu­rauk­set oli­vat mi­nut uu­vut­taa niin, et­tä en jak­sa­nut jat­kaa enää Päi­vä­mie­hen blo­gis­ti­na, vaan lo­pe­tin rei­lu vuo­si sit­ten. Sain lo­pet­ta­es­sa­ni tun­tea, kuin­ka rak­kau­del­la mi­nua Ju­ma­lan lap­set muis­ti­vat. Moni myös kir­joit­ti läm­mit­tä­väs­ti ja toi­vot­ti Tai­vaan Isän siu­naus­ta. Nuo toi­vo­tuk­set var­mas­ti kuul­tiin, sil­lä vii­me ke­sän su­vi­seu­ra­saar­nat toi­vat ne­tin kaut­ta mi­nul­le­kin vä­sy­neel­le ar­mon vies­tin, ja mel­kein sam­mu­mas­sa ol­lut us­kon­liek­ki sai voi­maa he­rä­tä vir­voit­tu­nee­na uu­del­leen. Täy­sin Ju­ma­lan ar­mos­ta. Se, et­tä saan ol­la tänä päi­vä­nä­kin us­ko­mas­sa, on yk­sin ja täy­sin Ju­ma­lan työ. Suu­ri, ih­meel­li­nen ar­mo­työ.

Kun on it­se har­hail­lut yk­si­näi­se­nä maa­il­mas­sa, ko­tia et­sien, on sy­dä­mes­sä jat­ku­vas­ti toi­ve: kun­pa jo­kai­nen har­hai­le­va sai­si ko­tiin löy­tää! Sik­si sa­non si­nul­le, joka yhä et­sit: tule ko­tiin, Isä si­nua jo kai­paa. Läh­de seu­roi­hin, et­si Ju­ma­lan val­ta­kun­taa! Us­ko siel­tä ju­lis­tet­tu syn­nin­pääs­tö omal­le koh­dal­le­si, ja läh­de tuon ar­mo­e­van­ke­liu­min an­ta­min ih­meel­li­sin voi­min tätä tai­vas­tie­tä kul­ke­maan.

"Oi ar­mo­kut­su, iha­nam­paa ei maa­il­mas­sa tie­tää voi. Ju­ma­lan lap­si! Kor­ke­am­paa ei sa­naa kor­vis­sa­ni soi."

Vaik­ka maa­il­ma ym­pä­ril­lä kuo­huu, ja ai­ka tun­tuu toi­si­naan yh­tä pi­me­äl­tä kuin tämä syk­syi­nen aa­mu­yö, saan yh­des­sä mui­den us­ko­vais­ten kans­sa odot­taa ilol­la uu­den elä­män kirk­kaas­ti lois­ta­vaa Au­rin­koa.

Maa­rit Mur­to­maa