Elämänpolku johtaa toisinaan ylämäkeen, toisinaan saa nauttia myötäisestä alamäestä. Viime vuosina olen kokenut kaksi vakavaa sairautta, imusolmukesyövän ja leukemian. Ne ovat olleet minulle todellisia vastamäkiä. Hämmästelen sitä, että olen yhä elossa. Se on todellista myötämäkeä.
Toisaalta syövätkin ovat voineet olla myötäkäymisiä, koska Luoja on ne minulle suonut. Olen varmaan tarvinnut ne.
Jos ajatellaan vain rahaa, olisin joutanut jo lähtemään, koska olen jäänyt tänä vuonna eläkkeelle ja ja syön yhteiskunnan kuormasta. Tällainen ajatus on varmaan tyypillinen tuoreille oloneuvoksille. No, minun ei kuulemma tarvitse ajatella näin.
Kaiken muun lisäksi muutimme kesällä nykyisestä pääkaupungista entiseen. Vähemmistäkin tapahtumista ajatukset myllertyvät.
Kai minun pitää suorittaa jokin kriisi.
Olen alkanut ymmärtää, että itse elämän lisäksi myös sen pituus on lahja. Olen ihmetellyt, mihin minun nyt pitäisi aikani käyttää, kun Luoja on antanut minulle jatkoajan. Voin vain arvailla hänen tarkoituksiaan.
Nyt saisin nauttia elämän kiireettömyydestä, mutta en taida osata. Temperamenttini luo kiirettä tyhjästä. Välillä tosin voimani ehtyvät ja minun on pakko levätä, toipilas kun olen.
Eläkkeelle jäämisen jälkeen nukkumistottumukseni menivät vinksalleen. Valvoin myöhään ja nukuin pitkään. Olen nyt oppinut, että kannattaa nukkua ihmisiksi, että ehtii pitempään olemaan kiireinen.
On minulla ihan oikeitakin menoja. Saamme aika ajoin viettää vaimoni kanssa aikaa lastemme ja lastenlastemme kanssa. On myös tärkeää tavata ystäviä ja kavereita.
Olen maalannut aika paljon tauluja parin kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana. Sitä ei kannata tehdä rahan vuoksi. Niinpä sen jatkaminen ei tuntunut mielekkäältä eläkeläistyöltä. Nyt olen kuitenkin oivaltanut, että silläkin voi olla jokin salattu merkitys. Olen innostunut jatkamaan. Ehkä eläkeläinen saa tehdä jotakin merkityksetöntäkin. Tämä on nyt minun ”työtäni”. Voin keskittyä tekemiseen tosissani, mutta en ole taloudellisesti riippuvainen tuloksista. Mieltä lämmittää kuitenkin, kun töitäni ostetaan ja ne pääsevät koteihin katseltaviksi.
Toisen työmaani merkityksen ymmärrän selvemmin. MInulle ehdotettiin ensimmäisen syöpämatkani alussa, että voisin alkaa kirjoittaa blogia uudesta tilanteestani. Otin vinkistä vaarin ja perustin blogin ja annoin sen nimeksi Sairaan rakas elämä. Kirjoitin siinä tunnoistani ja aloin kirjoittaa muustakin. Tällaiselle blogille tuntui olevan tilaus, ja kirjoitan sitä yhä, koska sitä vieläkin luetaan. Ajattelen, että blogin pitäminen on vuorovaikutusta, ja olen sen kautta mukana yhteiskunnassa.
Olen alkanut arvostaa myös sitä, että meillä on vaimoni kanssa enemmän aikaa toisillemme. Vanhetessamme voimme opetella yhä paremmin tukemaan toisiamme.
Turkuun on ollut helppo asettua, koska olemme oikeastaan paluumuuttajia. Turku on opiskelukaupunkini. Nuorena avioparinakin asuimme täällä jonkin aikaa. Edellisestä turkulaisuudestamme on kauan, mutta on ollut mukava todeta kuinka luontevasti talostelu uskonystävien kanssa täällä jatkuu vuosikymmentenkin jälkeen.
Ihan hyvältä näyttää, kun jaksan taas olla kiireinen. Kriisi tuntuu muovautuvan myötämäeksi.
Heikki Honkala
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys