Kirs­ti Wal­le­nius-Rii­hi­mä­ki

Vii­me syk­sy­nä mi­nua al­koi blo­gin kir­joit­ta­mi­nen kyl­läs­tyt­tää. Nii­den tuot­ta­mi­nen oli oi­ke­as­taan ai­noa asia, joka piti tois­tu­vas­ti teh­dä mää­rä­ai­kaan men­nes­sä. Tun­tui, et­tä tois­tan niis­sä it­se­ä­ni. Pää­tin tuon ai­no­kai­sen mää­rä­ai­koi­hin liit­ty­vän vel­vol­li­suu­te­ni blo­gis­ti­na vii­me vuo­den lo­pus­sa.

Mut­ta Lo­pel­la ”tuli ha­lu­ni kir­joit­taa tä­hän rak­kaa­seen leh­teen”. Huo­ma­sin, et­tä olen siir­ty­nyt uu­teen ai­ka­kau­teen. Siir­ryin van­hus­ten le­po­pai­kal­le. Siir­ryin vä­hän va­hin­gos­sa. Puo­li­so­ni oli siel­lä ja­ka­mas­sa eh­tool­lis­ta. Mut­ta ei oi­keil­le van­huk­sil­le, vaan ikä­to­ve­reil­le­ni.

”Oi­kei­ta” van­huk­sia Lo­pel­la ei ol­lut. Oli vain ikä­to­ve­rei­ta­ni ja hei­tä nuo­rem­pia. Lu­ke­mat­to­mat ys­tä­vät, joi­den kans­sa vuo­sit­tain oli vaih­det­tu kuu­lu­mi­set, oli­vat jää­neet ko­tiin, kuka kuu­muu­den, kuka ko­ro­na­vaa­ran tai ter­vey­den, moni ta­lou­del­li­sen ti­lan­teen­kin ta­kia. Pai­kal­le tul­leet­kin oli­vat muut­tu­neet. Mo­nia oli vai­kea tun­nis­taa, ja moni jou­tui ky­sy­mään mi­nul­ta, kuka olen.

Nyt, kun seu­rois­ta on ku­lu­nut muu­ta­ma viik­ko, nou­see mie­leen mo­nia asi­oi­ta, joi­hin kes­kus­te­lut an­toi­vat vi­rik­kei­tä. Olen­ko to­si­aan elä­nyt niin mo­nen­lai­sia vai­hei­ta, jois­ta kes­kus­tel­tiin? Ne vei­vät aja­tuk­set puo­len vuo­si­sa­dan pää­hän ja kau­em­mas. Jos­kus asi­an muis­ti vain toi­nen, jos­kus mo­lem­mat. Ai­na kui­ten­kin toi­nen täy­den­si toi­sen muis­to­ja.

Joku to­te­si taan­noin van­hem­mis­ta ih­mi­sis­tä: ”Se on sel­lai­nen, et­tei se ym­mär­rä täs­tä ajas­ta mi­tään, elää vain niis­sä nuo­ruu­den muis­tois­saan.”

Sel­lai­nen­ko olen nyt? Täl­lais­ta­ko on van­huus? Näin­kö elä­väis­tä? Ja vä­ri­käs­tä? Saan ol­la hä­pe­ä­mät­tä, jos kul­jen vai­vai­ses­ti ken­tän hal­ki ja naut­tia, kun ra­kas ys­tä­vä ta­va­tes­sam­me kään­tää äk­kiä rol­laat­to­rin­sa toi­sin päin, is­tah­taa sen ta­san­teel­le ja al­kaa muis­tel­la. Avau­tuu maa­il­ma, jos­sa on muis­te­le­mis­ta. Ei­kä mi­nun tar­vit­se suo­rit­taa mi­tään.

Kesä on eden­nyt, ja nyt ovat ohi Ala­jär­ven­kin ke­sä­seu­rat. Ne ovat ol­leet mi­nul­le tal­vi­so­dan ajois­ta as­ti ke­sän tär­kein juh­la. Pie­ne­nä olin siel­lä tis­kaa­mas­sa tai kuo­ri­mas­sa pe­ru­noi­ta tai mi­hin työ­hön mil­loin­kin huo­lit­tiin. Ker­ran pää­sin kas­sal­le­kin, mut­ta an­noin ra­has­ta ta­kai­sin vä­hän mi­ten sat­tuu. Joku tuli va­lit­ta­maan, et­tä sai ta­kai­sin lii­an vä­hän. Minä loh­du­tin, et­tä se meni hy­vään tar­koi­tuk­seen. Sen jäl­keen mi­nul­le ei enää ole an­net­tu kas­sa­vuo­ro­ja. Mui­ta vuo­ro­ja kyl­lä­kin. Nyt ei enää tule tar­jouk­sia. En­ti­set py­hä­kou­lu­lai­set oli­vat töis­sä. Pu­hu­jis­ta­kin tun­sin pa­rem­min hei­dän van­hem­pan­sa tai iso­van­hem­pan­sa.

Su­ku­pol­vien ket­jua seu­ra­sin kir­kos­sa­kin. Siel­lä oli usein har­vak­sel­taan vä­keä, ku­ten ai­na kau­niil­la il­mal­la, jol­loin nur­mi­kol­la ja pen­keil­lä suur­ten pui­den var­jos­sa on hyvä myös kuun­nel­la. Ää­nen­tois­to ul­ko­na on pa­ran­tu­nut huo­mat­ta­vas­ti.

Eh­tool­li­sen vie­tos­ta mo­nil­la lap­sil­la ei ol­lut mi­tään mie­li­ku­vaa. Kol­mes­sa vuo­des­sa he ovat saa­neet mui­ta vi­rik­kei­tä. Lap­set tu­li­vat kiin­nos­tu­nei­na lä­hel­le alt­ta­ria. On­nek­si tu­li­vat.

Myös sun­nun­tain ju­ma­lan­pal­ve­lus oli mo­nil­le lap­sil­le elä­mys. Per­hei­den mum­mo­la­vie­rai­lu­ja oli ajoi­tet­tu ke­sä­seu­ro­jen yh­tey­teen. Kirk­koon tuli kol­mea su­ku­pol­vea. Par­haat vaat­teet oli sääs­tet­ty puh­tai­na kirk­koon. Hoi­to­kas­sis­sa oli ve­si­pul­lo myös iso­van­hem­mil­le.

Kir­kos­sa hei­jas­tet­tiin sa­nat val­ko­kan­kaal­le. Lu­ku­tai­toi­set yh­tyi­vät täy­sin keuh­koin vir­siin. Joku unoh­tui tut­ki­maan vaa­rin ja mum­mun nap­paa­maa vir­si­kir­jaa. Ko­ti­vä­ki ei käy­tä vir­si­kir­jaa, kos­ka sa­nat löy­ty­vät hei­dän kän­ny­köis­tään. Niin­pä lap­set tus­kin tie­tä­vät, et­tä en­nen lau­lu­jen sa­nat löy­det­tiin kir­jois­ta.

Kaik­ki ei­vät kul­ke­neet kol­men su­ku­pol­ven kes­kel­lä. Moni tuli tut­ta­van kans­sa tai yk­sin. Tai oli saat­ta­ja, su­ku­lai­nen tai naa­pu­ri tai vaik­ka re­surs­si­pan­kin kaut­ta löy­ty­nyt avus­ta­ja, joka saat­te­li penk­kiin, tuli vie­reen is­tu­maan tai seu­ra­si kau­em­paa.

Yh­tei­ses­sä esi­ru­kouk­ses­sa pyy­det­tiin: ”Kii­tos täh­ti­het­kis­tä. Au­ta, et­tem­me kui­ten­kaan pe­rus­tai­si us­ko­am­me tun­tei­den va­raan.” Sii­hen aja­tuk­seen pää­tän tä­män ke­sän.