Ilk­ka Jy­rin­ki

Usein kuu­lee sa­not­ta­van, et­tä ”jol­ta­kin meni kup­pi nu­rin”, ”ot­ti ki­la­rit”, ”pa­loi käpy”, ”al­koi vaah­toon” tai nuo­rem­pi ver­sio ”ru­pes ra­keen”. Tuol­lai­seen ti­lan­tee­seen em­me var­maan ku­kaan ha­lua jou­tua tai jos jou­dum­me, ha­lu­ai­sim­me sii­tä ti­lan­tees­ta mah­dol­li­sim­man pian pois.

Olet­ko jos­kus ol­lut täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa? Yleen­sä sii­nä on vai­kea ol­la so­vit­te­le­va­kin osa­puo­li, kos­ka kans­sa­kump­pa­nit ovat niin voi­mak­kaas­ti asi­as­ta eri miel­tä, et­tä läm­möt ovat nous­seet sie­tä­mät­tö­män kor­ke­al­le ja ”kä­vyt ovat pa­la­neet”. Yk­sin on hel­pom­pi läm­me­tä, mut­ta hel­pom­pi myös vii­le­tä ja su­laa.

Jos ko­to­na per­heen kans­sa aa­mul­la ku­pit me­ne­vät nu­rin niin, et­tä mai­toa on enem­män pöy­däl­lä ja pöy­dän al­la kuin ku­pis­sa, saat­taa van­hem­mil­la­kin men­nä her­mot. Sil­loin so­pi­mi­nen on pai­kal­laan. Kun on saa­nut us­koa evan­ke­liu­min, on hyvä jat­kaa päi­vää. It­sel­lä­ni­kin on sel­lai­sia ko­ke­muk­sia, kun lap­set vie­lä sy­liä tal­la­si­vat.

Vii­me ke­sä­nä kor­jai­lin van­han tu­van ik­ku­noi­ta. Talo on suo­je­lu­koh­de. En­ti­se­nä ra­ken­ta­ja­na ru­pe­sin läm­pe­ne­mään eri­lai­sil­le di­rek­tii­veil­le, suo­si­tuk­sil­le, sään­nöil­le ja la­ki­py­kä­lil­le, jot­ka mie­les­tä­ni nos­ta­vat ra­ken­nus­kus­tan­nuk­sia. Läm­pö mie­les­sä­ni nou­si ja nou­si. Sit­ten ta­pah­tui jo­ta­kin pe­rin kum­mal­lis­ta. Kat­se­lin avo­nai­ses­ta ak­ku­nas­ta joen sel­kää. Kau­kai­sil­le vuor­ten kuk­ku­loil­le pais­toi au­rin­ko ja oli läm­min. Ve­din rai­kas­ta il­maa keuh­koi­hi­ni, huo­kai­sin sy­vään. Sit­ten ikään kuin joku ker­toi mi­nul­le, mi­ten mi­nun tu­li­si aja­tel­la ja käyt­täy­tyä.

Ta­ju­sin, et­tä se­hän on oma­tun­to. Se he­rät­ti miet­ti­mään tätä maa­ta, nii­tä isiä ja äi­te­jä, jot­ka ra­ken­si­vat it­se­näi­sen maan, kor­jai­li­vat näi­tä van­ho­ja ra­ken­nuk­sia, kor­ja­si­vat vil­jaa ja hoi­ti­vat kar­jaa. Te­ki­vät­kö he kai­ken tä­män, myös de­mok­ra­ti­an sään­töi­neen, tur­haan? Ei, jou­dun kyl­lä to­te­a­maan.

On pal­jon maa­il­man­kolk­kia, jois­sa on hal­lit­se­ma­ton kaa­os. On siis pa­rem­pi, et­tä on hal­lit­tu kaa­os. Usein kaa­os on­kin vain omas­sa pääs­sä kaik­ki­ne pyy­tei­neen. Täy­tyi myön­tää it­sel­le­ni, et­ten sit­ten­kään ole oi­ke­as­sa. Jos on kui­ten­kin vä­hän eri miel­tä, voi ke­hit­tää asi­oi­ta – mut­ta koh­tuus kai­kes­sa, sa­noo oma­tun­to.

Per­hees­sä­ni kaik­kien las­ten ol­les­sa ko­to­na saat­toi ol­la jos­kus hal­lit­se­ma­ton kaa­os: Erää­nä ke­sä­aa­mu­na lap­set kir­ma­si­vat ulos, ovi jäi au­ki ja ki­li­pu­kit ko­pis­te­li­vat pa­ri­sän­gyl­le, jos­sa puo­li­so­ni syöt­ti vau­vaa. Sii­tä pu­kit juok­si­vat pi­hal­le, ja toi­nen puk­ki sar­vil­laan heit­ti yh­den pie­nis­tä po­jis­ta nur­mi­kol­le. Sil­loin oli hil­kul­la men­nä kup­pi nu­rin. Puo­li­sol­la­ni ei näin käy­nyt, ja usein ihai­lin­kin hä­nen hy­viä her­mo­jaan. Täs­tä­kin sel­vi­sim­me ti­laa­mal­la vuo­hil­le kyy­din la­vi­am­mil­le lai­tu­mil­le.

On ih­meel­lis­tä, mi­ten us­ko var­je­lee ja elä­män saa näh­dä suu­re­na lah­ja­na, jon­ka tai­vaal­li­nen Isä an­toi. Hän an­toi ke­hoom­me elä­män hen­gen, mut­ta mu­kaam­me Py­hän Hen­gen. Ei­kö siis juu­ri Pyhä Hen­ki he­rä­tä oman­tun­non ”top­pau­tu­maan tun­nol­leen”, niin kuin tääl­lä Poh­jan­maal­la ruu­ka­taan sa­noa? On­han se vaan mah­ta­va olo, kun ku­pit on nos­tet­tu lau­ta­sel­le oi­kein päin, ne on kah­via täyn­nä ja asi­at so­vit­tu.

Niin, hil­jaa hyvä tu­lee, ei­pä ho­su­ta. Kei­tän kah­vit, lai­tan kau­nis­ta sel­lo- ja hui­lu­mu­siik­kia soi­maan Kuu­les­ta. On kii­tol­li­nen mie­li. Tai­vaal­li­nen Isä, var­je­le maa­tam­me. Var­je­le myös aja­tuk­sem­me, sa­nam­me ja te­kom­me, vie vii­mein pe­ril­le.