Nimimerkki "Taivaan Isän kädessä"
Makaan tutkimuspöydällä paidan helma kainaloissa. Ruudulle ilmestyvät pienet huitovat kädet, ja mieleen tulvahtaa helpotus. Pian hoitaja kertoo näkevänsä jotain sellaista, mitä ei yleensä näe. Hän selittää jotain ja lähtee hakemaan lääkäriä. Vajoan surun- ja pelonsekaiseen passiivisuuden tilaan. Kyyneleet valuvat poskille, puolison käsi puristaa olkapäätäni.
”Kipujen taakan alla väsyen kyselen: kestänkö tämän päivän, jaksanko huomisen?”
Tajuan, että olemme saaneet huonoja uutisia sisälläni kasvavasta vauvasta, mutta toimin kuin robotti. Kävelen ohjeet saatuani laboratorioon, käyn verikokeessa ja pyöräilen sairauslomatodistus laukussa kotiin. Mies palaa töihin. Kotimatkalla itku pyrkii jo ulos, ja kotiin päästyäni tuska purkautuu lohduttomana vollotuksena.
”Voimani ovat heikot, Herrani, tiedät sen. Pois ota ristin taakka, kantaa jos jaksa en.”
Mielen valtaavat kysymykset ja suuri epätietoisuus siitä, mitä kaikkea meillä on edessämme. Miksi tällaista pitää tapahtua? Miksi meille? Miten selviämme ja jaksamme? Vaikka alkuraskaudessa on aina oma epävarmuutensa, ehtii noiden viikkojen aikana suunnitella kaiken valmiiksi yhdeksän kuukauden päähän ja sitäkin pidemmälle, vauvatarvikehankinnoista aina ristiäisvalmisteluihin saakka. Nyt kaikki on yhtäkkiä toisin, vaaleanpunaiset vauvantuoksuiset unelmat ovat poissa. Tilalla on määrittämättömän pituinen ja huolien täyttämä odotusaika sekä pelko lapsen menettämisestä. Miten tällaisesta voi selvitä?
”Vastaat: Et taivaan tiellä yhtäkään askelta ottanut tähän päivään omalla voimalla.”
Uuden vauvan odotukseen liittyy usein myös vaikeampia tunteita ja kipua siitä, jaksanko luottaa, että suuren perheen hoitaminen on Jumalan tarkoittama osa minulle. Itsekkyys ja helpomman elämän tavoittelu ovat hyvin lähellä. Lähellä ovat myös kateus, katkeruus ja oman tilanteen vertaaminen toisiin perheisiin. Kun nämäkin tunteet vaihtuvat nyt lapsen menetyksen pelkoon, mieli on tukahtua omaan ristiriitaisuuteensa. Usko tuntuu heikolta, voimat ovat vähissä.
”Päiväsi kaikki annan sielusi parhaaksi. Armoni voimin kannan, siinä on kylliksi.”
Ensimmäisestä itkusta selvittyäni laitan viestiä ystävälle, jolle olin aiemmin kertonut tulevasta vauvasta. Hän lohduttaa minua psalmin sanoin: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut” (Ps. 139:16) ja lupaa tulla heti käymään luonani. Miten voikaan tähän hetkeen olla olemassa tällainen ystävä, jolla on taito lohduttaa ja kantaa juuri oikeilla sanoilla – ystävä, jonka Taivaan Isä johdatti elämääni aivan hiljattain. Luja halaus tullessa ja lähtiessä vakuuttaa minut siitä, että emme jää yksin.
”Annan myös kivun päivään matkalle saattajat. Siunaavat kädet aina sinua hoitavat.”
Alkupäivien järkytys alkaa muuttua hiljaiseksi suruksi. Istun pianon ääreen ja Siionin laulukirjaa selatessa laulussa 362 löytyvät lohdulliset, Marjut Vannaksen kirjoittamat sanat. Laulussa on myös hyvin kaunis sävel, joka nyt täyttää hiljaisen kodin samalla, kun luen sanoja hiljaa mielessäni.
Jokainen säkeistö koskettaa syvältä ja saa kyyneleet jälleen virtaamaan. Jumalan tahtoon tyytyminen tuntuu turvalliselta ja lohdulliselta. Hän tietää tarpeemme ja jokaisen päivämme elämämme alusta loppuun saakka. Vaikeimpiinkin päiviin saamme voiman häneltä. Elämämme on hänen käsissään. Kun jaksamme vaeltaa päivän ja hetken kerrallaan, pääsemme hänen luokseen taivaaseen, jossa ei enää ole surua eikä pelkoa.
”Lapseni, muista aina, lupaus totta on: ei ole korpitaival maan päällä loputon.”
Pieni elämä, joka sisälläni sykkii, on sekin kokonaan Taivaan Isän kädessä. Vain hän yksin tietää, minkä pituiseksi kunkin meistä elämä täällä maan päällä jää. Pyydämme voimia luottaa siihen, että tämän pienen lapsemmekin vasta aivan alussa olevalla ja niin hauraalta vaikuttavalla elämällä on jokin tarkoitus niin kauan kuin se kestää. Jos Taivaan Isä ottaa hänet luokseen jo aivan pienenä, on hän meillekin väsyneille matkalaisille viitoittamassa tietä perille.
”Tulevat taivaan vieraat noutamaan uupuneen vaivojen maasta kerran lepooni iäiseen.”
Tekstin lainaukset ovat Siionin laulusta 362.
Pieni poikavauva syntyi keskenmenon myötä kuolleena vain vähän ennen tämän tekstin julkaisua. Kirjoittajan ystävä kirjoitti pienen enkelivauvan muistolle alla olevan runon:
Kuka olit, pieni enkeli?
Sinut vain hetken aavistimme.
Mistä kävit meille kertomassa?
Isän kodistako, josta vain lyhyeksi aikaa tänne lennähdit?
Siellä, taivaan kirkkaalla ovella
sinä juokset meidän luoksemme
kun sinne tulemme.
M.H.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys