Roosa Toppila
Silitän pientä kättä, joka ujuttautuu käteni alle illan hämärtyessä hiljalleen. Makuuhuoneen vallannut pimeys tuntuu pysäyttävän ajan. Painan kasvoni vasten pientä pehmeää päätä. Siinä hän istuu sylissäni, niin rakas ja tärkeä ihminen.
Mielessäni pyörii paljon mietteitä, kuinka sinulle sen kertoisin, kuinka tärkeä oletkaan meille. Kuinka me sinua rakastammekaan. Näetkö sinä sen? Tunnetko sen? Meille aina rakas olet.
Tähän hetkeen ei tarvita sanoja, ei valmiita vastauksia. Voi vain olla hiljaa ja tuntea rakkaan lapsen käpertyvän yhä lähemmäs.
Tähän tahdon luottaa, tämän hetken tunteeseen. Ei aina rakkaus sanoja tarvitse. Kai ihminen sydämelläänkin puhua voi rakkauden kieltä.
Lapsi näyttää kädellään sänkyä, tahtoo peiton alle nukkumaan. Lasken hänet varovasti omaan sänkyynsä rauhallisesti maaten.
Tulen hiljaiseen olohuoneeseen, vuorostani minä käperryn miehen kainaloon sohvannurkkaan. Silmäkulmiani kirvelee, tahtomattani kyyneleet valuvat poskille.
Yritän pidätellä niitä, mutta poskipäille tuntuu tippuvan vain lisää lohduttomilta tuntuvia pisaroita.
Mieheni kietoo kätensä yhä tiukemmin ympärilleni. Kysyy lempeästi, mikä on. Nieleskelen hetken, etsien sanoja, jotka eivät tahdo asettua suuhun. Kerron, kuinka mietin pientä tyttöämme. Voiko lapsi joka ei ymmärrä vielä sanoja, tietää vanhempiensa häntä rakastavan?
Mies hiljaa asiaa pohtii todeten hetken päästä: Pitää asiaa katsoa näin, että se on meidän tyttömme lahja.
Pysähdyn. En ollutkaan aiemmin näin tätä asiaa ajatellut. Se, että tyttömme ei ole aiemmin kuullut, ja nyt kun kuulo on annettu mekaanisesti, on hidastanut puheen ymmärtämistä, onkin juuri se asia, joka on meille muille annettu lahjaksi hänen kauttaan.
Tähän levottomaan ja kiireiseen aikaan. Pysähtymään ja hiljentymään Jumalan luoman ihmeen ääreen.
Ja olemmekin hänen kauttaan saaneet nähdä maailman uusin silmin. Hän toden totta on näyttänyt meille, kuinka pienetkin asiat voivat olla suuria ilon aiheita. Miten itselle arkisilta tuntuvat äänet voivatkaan olla suuria ihmetyksen aiheita. Kuinka sitä voisi itsekin osata iloita elämän pienistä asioista niin kuin lapsi, joka luottaa huomiseen, eikä murehdi eilistä. Aina ei todellakaan ole helppoa olla erityislapsen vanhempi, vaikka kyllähän jokainen Jumalan luoma lapsi on erityinen omalla tavallaan.
Käteni painuvat ristiin. Tahdon kiittää Luojaa tästäkin päivästä ja rukoilla, että osaisimme luottaa Hänen johdatukseensa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys