Roo­sa Top­pi­la

Si­li­tän pien­tä kät­tä, joka ujut­tau­tuu kä­te­ni al­le il­lan hä­mär­ty­es­sä hil­jal­leen. Ma­kuu­huo­neen val­lan­nut pi­meys tun­tuu py­säyt­tä­vän ajan. Pai­nan kas­vo­ni vas­ten pien­tä peh­me­ää pää­tä. Sii­nä hän is­tuu sy­lis­sä­ni, niin ra­kas ja tär­keä ih­mi­nen.

Mie­les­sä­ni pyö­rii pal­jon miet­tei­tä, kuin­ka si­nul­le sen ker­toi­sin, kuin­ka tär­keä olet­kaan meil­le. Kuin­ka me si­nua ra­kas­tam­me­kaan. Nä­et­kö sinä sen? Tun­net­ko sen? Meil­le ai­na ra­kas olet.

Tä­hän het­keen ei tar­vi­ta sa­no­ja, ei val­mii­ta vas­tauk­sia. Voi vain ol­la hil­jaa ja tun­tea rak­kaan lap­sen kä­per­ty­vän yhä lä­hem­mäs.

Tä­hän tah­don luot­taa, tä­män het­ken tun­tee­seen. Ei ai­na rak­kaus sa­no­ja tar­vit­se. Kai ih­mi­nen sy­dä­mel­lään­kin pu­hua voi rak­kau­den kiel­tä.

Lap­si näyt­tää kä­del­lään sän­kyä, tah­too pei­ton al­le nuk­ku­maan. Las­ken hä­net va­ro­vas­ti omaan sän­kyyn­sä rau­hal­li­ses­ti maa­ten.

Tu­len hil­jai­seen olo­huo­nee­seen, vuo­ros­ta­ni minä kä­per­ryn mie­hen kai­na­loon soh­van­nurk­kaan. Sil­mä­kul­mi­a­ni kir­ve­lee, tah­to­mat­ta­ni kyy­ne­leet va­lu­vat pos­kil­le.

Yri­tän pi­dä­tel­lä nii­tä, mut­ta pos­ki­päil­le tun­tuu tip­pu­van vain li­sää loh­dut­to­mil­ta tun­tu­via pi­sa­roi­ta.

Mie­he­ni kie­too kä­ten­sä yhä tiu­kem­min ym­pä­ril­le­ni. Ky­syy lem­pe­äs­ti, mikä on. Nie­les­ke­len het­ken, et­sien sa­no­ja, jot­ka ei­vät tah­do aset­tua suu­hun. Ker­ron, kuin­ka mie­tin pien­tä tyt­tö­äm­me. Voi­ko lap­si joka ei ym­mär­rä vie­lä sa­no­ja, tie­tää van­hem­pien­sa hän­tä ra­kas­ta­van?

Mies hil­jaa asi­aa poh­tii to­de­ten het­ken pääs­tä: Pi­tää asi­aa kat­soa näin, et­tä se on mei­dän tyt­töm­me lah­ja.

Py­säh­dyn. En ol­lut­kaan ai­em­min näin tätä asi­aa aja­tel­lut. Se, et­tä tyt­töm­me ei ole ai­em­min kuul­lut, ja nyt kun kuu­lo on an­net­tu me­kaa­ni­ses­ti, on hi­das­ta­nut pu­heen ym­mär­tä­mis­tä, on­kin juu­ri se asia, joka on meil­le muil­le an­net­tu lah­jak­si hä­nen kaut­taan.

Tä­hän le­vot­to­maan ja kii­rei­seen ai­kaan. Py­säh­ty­mään ja hil­jen­ty­mään Ju­ma­lan luo­man ih­meen ää­reen.

Ja olem­me­kin hä­nen kaut­taan saa­neet näh­dä maa­il­man uu­sin sil­min. Hän to­den tot­ta on näyt­tä­nyt meil­le, kuin­ka pie­net­kin asi­at voi­vat ol­la suu­ria ilon ai­hei­ta. Mi­ten it­sel­le ar­ki­sil­ta tun­tu­vat ää­net voi­vat­kaan ol­la suu­ria ih­me­tyk­sen ai­hei­ta. Kuin­ka sitä voi­si it­se­kin osa­ta iloi­ta elä­män pie­nis­tä asi­ois­ta niin kuin lap­si, joka luot­taa huo­mi­seen, ei­kä mu­reh­di ei­lis­tä. Ai­na ei to­del­la­kaan ole help­poa ol­la eri­tyis­lap­sen van­hem­pi, vaik­ka kyl­lä­hän jo­kai­nen Ju­ma­lan luo­ma lap­si on eri­tyi­nen omal­la ta­val­laan.

Kä­te­ni pai­nu­vat ris­tiin. Tah­don kiit­tää Luo­jaa täs­tä­kin päi­väs­tä ja ru­koil­la, et­tä osai­sim­me luot­taa Hä­nen joh­da­tuk­seen­sa.