Hor­jah­din ve­nee­seen as­tu­es­sa­ni ja kaa­duin. Kun hen­gi­tys taas kul­ki, vään­täy­dyin etu­tuh­dol­le ja me­nim­me toi­vo­mal­le­ni on­ki­reis­sul­le. Mi­käs iha­nam­paa, kuin is­tus­kel­la juu­ri työ­e­lä­mäs­tä va­pau­tu­neen puo­li­son­sa kans­sa on­gel­la, täy­sin kii­reet­tö­mä­nä, sa­mas­sa ve­nees­sä. ”Tämä ka­las­tus on täs­sä ihan si­vu­seik­ka”, hän to­te­si. Ka­lo­ja em­me saa­neet, mut­ta se­hän oli­kin si­vu­seik­ka.

Vas­ta ve­nees­tä nous­tes­sa­ni huo­ma­sin sa­tut­ta­nee­ni kyl­ke­ni. Sat­tui niin pal­jon, et­tä olin pyör­tyä as­tel­les­sa ko­tiin. Ar­ve­lin kyl­ki­luun mur­tu­neen. It­ket­ti ja suu­tut­ti. Pa­la­sin kui­ten­kin lai­tu­ril­le sär­ky­lääk­keen voi­min on­ki­maan mato-on­gel­la. Pari ker­taa ke­sä­sa­de kas­te­li ja tuu­li kui­va­si, mut­ta minä vain on­gin, kun­nes kiuk­ku­ni laan­tui. Se vei nel­jä tun­tia ja toi äm­pä­ril­li­sen sär­kiä.

”Nyt sit­ten et ku­mar­te­le, kan­te­le, et­kä ku­rot­te­le, et nau­ra, ys­ki, et­kä ai­vas­ta”, oh­jeis­ti lää­kä­ri ja ker­toi 4–6 viik­koa ole­van ikä­vim­mät. En siis voi­nut teh­dä mi­tään, en juu­ri muu­ta, kuin hil­li­tys­ti on­kia.

Erää­nä aa­mu­na ka­las­tus­pol­tet­ta po­te­va tyt­tä­rem­me ha­lu­si lo­man­sa päät­teek­si isän­sä läh­te­vän hä­nen kans­saan ka­laan. Minä jäin hai­ke­a­na lai­tu­ril­le on­ki­maan. Hei­dän ve­neen­sä ka­to­si ti­he­ään su­muun. Minä tui­jot­te­lin pari tun­tia ko­hoa to­de­ten sen ole­van maa­il­man maa­gi­sin esi­ne. Mi­ten sii­nä voi­kin mie­li, omaan oloon­sa vai­pu­nee­na, tyh­jen­tyä ja täyt­tyä.

Kun pa­laa­vien ka­las­ta­jien vene al­koi saa­da ää­ri­vii­vo­ja su­mus­sa ja lä­hes­tyi, koin yh­täk­kiä vuo­si­sa­tais­ten esi­äi­tie­ni tun­tei­ta. Hei­dän, jot­ka odot­ti­vat rak­kai­taan pa­laa­vik­si ka­las­ta­mas­ta Laa­to­kal­ta tai Poh­jan­lah­del­ta, hei­dän ilo­aan, huo­jen­nus­taan ja kii­tol­li­suut­taan. Tuo su­mus­ta lä­hes­ty­vä vene lau­kai­si nuo tun­teet lä­hel­tä ko­e­tuik­si.

Ajat­te­lin myös am­mat­ti­ka­las­ta­ji­na toi­mi­nei­ta ope­tus­lap­sia, hei­dän tar­pei­taan ja tun­tei­taan, Jee­suk­sen koh­taa­mis­ta ja hä­nen ope­tuk­si­aan, eri­tyi­ses­ti ka­las­tuk­seen liit­ty­viä ver­tauk­si­aan.

Us­van häl­vet­tyä läh­din uu­del­leen on­gel­le. On­gin ja ajat­te­lin, tun­ti­kau­sia, mel­kein päi­vän. Eh­tool­la mie­he­ni kävi vä­hän tut­kai­le­mas­sa ti­lan­net­ta. Vih­jai­sin ma­to­jen pi­ka­puo­lin lop­pu­van, mut­ta hän ar­ve­li nii­den saa­van­kin jo lop­pua. Pyy­sin myös, et­tä kun vä­hän jo tup­paa näl­kä tu­le­maan, niin voi­sin­ko saa­da jo­tain eväs­tä. ”Voi vel­jet!”, hän sa­noi ja läh­ti.

Meni tovi. Lai­tu­ri al­koi kei­nah­del­la as­kel­ten al­la. Vie­ree­ni il­mes­tyi pie­ni pöy­tä ja sil­le tar­jo­tin, jol­le oli ka­tet­tu ate­ria. ”Sil­vup­lee” hän sa­noi ku­mar­ta­en ja pois­tui nau­ra­en sy­vää nau­ru­aan. Kun sit­ten lo­pul­ta ko­tiu­duin, hän vä­hän huo­les­tu­nee­na ky­se­li, et­tä on­ko kaik­ki hy­vin. Va­kuu­tin kai­ken ole­van pe­rin juu­rin hy­vin, mi­nä­hän ai­no­as­taan nau­tin ja kos­ka naut­ti­mi­nen on niin mu­ka­vaa, en voi­nut lo­pet­taa.

Tun­ti­kau­sia, eri­lai­sis­sa no­pe­as­ti vaih­tu­vis­sa il­ma­na­lois­sa ko­hoa tui­jo­tel­tu­a­ni ajat­te­lin ole­va­ni kuin tuo koho, tyy­nes­sä ja tyrs­kees­sä luot­ta­en sii­hen, et­tä mi­nua kan­na­tel­laan. Ko­hon al­la on hu­kut­ta­va sy­vyys, jon­ka pi­mey­des­sä on poh­ja, pää­te­pis­te. Mut­ta oi­ke­as­taan heti ve­den pin­ta­leik­kauk­ses­ta al­kaa ää­ret­tö­myys, iki­ai­kai­nen tai­vas. Ai­van jär­ky­tyin ta­ju­tes­sa­ni, mi­ten dra­maat­ti­nen paik­ka kak­si ele­ment­tiä yh­dis­tä­vä ve­den kal­vo on fyy­si­ses­ti, mut­ta eri­tyi­ses­ti hen­gel­li­se­nä ver­tauk­se­na. Vaik­ka on­gel­la ol­les­sa ko­hon vai­pu­mi­nen pin­nan al­le on toi­vot­ta­vaa, hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä toi­von, et­tä mi­kään pin­ta­välk­keen al­la ole­vas­ta sy­väs­tä pi­mey­des­tä tu­le­va ei vei­si mi­nua mu­ka­naan ja hu­kut­tai­si syö­ve­rei­hin­sä.

Kirs­ti Tuik­ka­nen