An­na­rii­na Tuh­ka­nen

Le­pään aa­mu­var­hain pe­dis­sä­ni. Uni ei tule. En ar­van­nut ys­tä­vie­ni seu­ras­sa, et­tä il­ta­kuu­den kah­vi sekä tou­hun täy­tei­nen päi­vä vie­vät yö­u­net. Ilo kup­li pit­kin päi­vää, ei­kä hil­jais­ta het­keä tul­lut­kaan. Sit­ten sitä kuun­nel­laan omia aja­tuk­sia yöl­lä. Kah­den ai­kaan tai­sin nu­kah­taa, nel­jäl­tä he­rä­si vau­va syö­mään. Uni kar­ka­si. Sii­tä se seu­raa­van päi­vän suun­nit­te­lu al­koi. Otan­ko kaik­ki mu­kaan vau­van neu­vo­la­käyn­nil­le, mil­loin käyn os­ta­mas­sa ker­ta­käyt­tö­as­ti­oi­ta?

Koko päi­vän olin pa­kan­nut Su­vi­seu­roi­hin. Pyyk­kä­sin, las­kin suk­ka­pa­re­ja, t-pai­to­ja; et­sin puh­tai­ta ja eh­jiä vaat­tei­ta eri ko­koi­sil­le lap­sil­le. Yh­del­lä on lii­an pie­net san­daa­lit, toi­sel­la ei rii­tä vii­den päi­vän reis­sul­le hou­sut, kol­man­nel­la alus­vaat­teet. Olin­han tot­tu­nut pyyk­kää­mään joka päi­vä, muu­ta­man täy­den ko­neen ta­val­li­ses­ti. Mah­tui­vat juu­ri kui­va­maan so­pi­vas­ti eri ko­koi­set vaat­teet.

Aa­mu­yös­tä hil­jai­ses­sa ta­los­sa aja­tus al­kaa kul­kea. Teen mie­les­sä­ni puu­te­lis­taa. Vaip­po­ja, va­tia, au­rin­ko­ras­vaa, san­daa­lit, mek­ko, läm­min­tä pai­taa, läm­pi­mäs­sä kes­tä­viä ruo­kia. Jää­kaap­pi vau­nus­sa läm­mit­tää sitä sen ver­ran, et­tei hel­teel­lä kan­na­ta pi­tää pääl­lä.

Eri­tyis­lap­si on ol­lut nel­jä päi­vää lo­mal­la päi­vä­ko­dis­ta. On riit­tä­nyt huis­ket­ta. Il­lal­la on tien­nyt teh­neen­sä täy­den työ­päi­vän, vaik­ka taas ovat hom­mat jää­neet kes­ken. Huo­men­na jat­kuu työt ja tou­hut, to­te­an. Elä­män kes­ke­ne­räi­syy­teen ja epä­jär­jes­tyk­seen on so­peu­dut­ta­va. Muu­ten jää­vät ys­tä­vät koh­taa­mat­ta ja las­ten huo­mi­oin­ti ny­kyis­tä­kin vä­hem­mäl­le. On­nek­si on tyy­ty­väi­nen vau­va, joka yleen­sä malt­taa odot­taa vuo­ro­aan. Usein jää syöt­tä­mi­nen kes­ken, kun 2,5-vuo­ti­aan tou­hui­hin on kii­ruh­det­ta­va mu­kaan. Siro pie­ni tyt­tö, mut­ta kas­vaa omal­la käy­räl­lään.

Ol­tiin saa­tu kak­si ys­tä­vä­per­het­tä il­ta­päi­väl­lä ky­lään. Sat­tui kau­nis ke­säil­ta. Lap­set juok­si­vat ja tou­hu­si­vat pal­jon ul­ko­na. Tu­li­pa het­ki ruo­kai­lun jäl­keen, jol­loin saim­me kaik­ki kuu­si ai­kuis­ta is­tua het­ken kah­vi­pöy­däs­sä täy­sin läs­nä toi­sil­lem­me.

Mi­ten hy­väl­tä se tun­tui. Pie­ni­kin het­ki. Mel­kein täy­si kah­vi­kup­pi ja kak­ku­pa­la, ei­kä tar­vin­nut nous­ta pyyh­ki­mään, pe­se­mään, nos­ta­maan tai neu­vot­te­le­maan pie­nem­pien kans­sa.

Kes­kus­te­lim­me muun mu­as­sa sii­tä, mi­ten suu­ri lah­ja on, kun osaa ny­ky­ään kes­kit­tyä olen­nai­seen. Naut­tia sii­tä, mikä on hy­vin, vaik­ka ym­pä­ril­lä on elä­män­ma­kua ja usein unen puu­tet­tain. Se on opet­ta­nut ver­rat­to­man pal­jon jo­tain ar­vo­kas­ta. Olen­nais­ta. On kir­jaa lat­ti­al­la, vaa­te­ker­ta soh­val­la, ves­sa­pa­pe­ri­rul­la pyö­ri­nyt pie­nen kä­des­tä ulos ves­sas­ta, le­lu­ko­rin ää­rel­tä tul­lut jol­la­kin hop­pu ulos kat­so­maan tois­ten tou­hu­ja.

Oli­si help­po uu­vut­taa it­sen­sä jat­ku­vaan sii­vo­a­mi­seen ja po­lii­si­na toi­mi­mi­seen lap­sil­le ja puo­li­sol­le vää­rään koh­taan jä­tet­ty­jen ta­va­roi­den ää­rel­lä. Yhä use­am­min pääs­tän ir­ti ja luo­tan sii­hen, et­tä mu­ka­via sii­vous­het­kiä tu­lee päi­vän mit­taan. En kes­key­tä hyp­py­na­rul­la hyp­pi­vää las­ta; ke­re­tään myö­hem­min­kin lait­taa ve­si­vä­rit ta­kai­sin kaap­piin. En­hän ha­lu­ai­si it­se­kään kes­ken hy­vän kir­jan pääs­tää ir­ti ja rik­koa hy­vää het­keä hoi­ta­mal­la kii­ree­tön­tä asi­aa.

Kah­den lap­sen äi­ti­nä vie­lä py­syi ai­ka hy­vin pai­kat siis­ti­nä. Kun kak­si­vuo­ti­aan elä­mä ko­to­na al­koi nä­kyä, reit­ti mis­tä pie­ni oli kul­ke­nut ja mitä teh­nyt, tuli kas­vun paik­ka. Oli pääs­tet­tä­vä ir­ti kont­rol­lis­ta. Kes­tet­tä­vä, et­tä soh­va­tyy­nyt ei­vät ole pai­kal­laan ja et­tä lei­kit ja mie­li­ku­vi­tus ulot­tu­vat toi­si­naan koko ta­loon.

Oli vai­kea an­taa jon­kun muun mää­rit­tää jär­jes­tys­tä ko­to­na. Her­mot me­ni­vät mon­ta ker­taa, ja puo­li­soa pa­tis­tin osal­lis­tu­maan sii­vo­a­mi­seen. Jo­tain olen op­pi­nut. Jo­tain olen­nais­ta. Elä­mä saa nä­kyä. Ai­ka iha­na aja­tus kah­vi­ku­pin pöy­däl­le jät­tä­neel­tä puo­li­sol­ta: “Ei­kö ole kiva tul­la ko­tiin ja huo­ma­ta, et­tä tuos­sa se puo­li­so on is­tu­nutn ja syö­nyt aa­mu­pa­lan het­ki sit­ten.” Niin, ol­lut aja­tus jo seu­raa­vas­sa het­kes­sä, kun kup­pi on jää­nyt pöy­tään.

Niin, on­ko mi­nun ta­pa­ni oi­kea? On­ko se oi­kea tapa, et­tä as­ti­at kor­ja­taan heti pois, niin et­tei jäi­si mi­tään jäl­keä tuos­ta mu­ka­vas­ta aa­mu­pa­la­het­kes­tä? On­ko se oi­kea tapa elää, et­tä soh­va­tyy­nyt ja leh­det ovat ai­na jär­jes­tyk­ses­sä? Ei, en­hän minä sitä ha­lua enää. Ha­lu­an, et­tä meil­lä on ma­ta­la kyn­nys tul­la lap­si­per­heil­le­kin, ha­ja­mie­li­sil­le haa­vei­li­joil­le, eri ikäi­sil­le. Ha­lu­an ol­la läs­nä, kes­kit­tyä ih­mi­siin. Niin. Kes­kit­tyä nii­hin rak­kai­siin ih­mi­siin, jot­ka saat­ta­vat vii­pyä vain het­ken ja teh­dä pit­käk­si ai­kaa mat­kas­ta ke­ve­äm­män kul­kea.

Muu­ta­man tun­nin yö­u­net riit­tä­vät tä­nään jo­hon­kin saak­ka. Vau­van neu­vo­la sat­tuu eri­tyis­lap­sen päi­vä­u­nien ai­kaan. Se on ai­nut het­ki, kun us­kal­lan it­se vau­van kans­sa aset­tua pit­käl­leen. Lai­tan mum­mol­le vies­tin. Eh­kä hä­nel­lä on täl­lä vii­kol­la väl­jem­pää. Mum­mo soit­taa jo en­nen seit­se­mää ta­kai­sin ja lu­paa ot­taa 2- ja 5-vuo­ti­aan il­ta­päi­väl­lä mum­mo­laan asi­oil­ta pa­la­tes­saan.

Mi­ten ra­kas mum­mo! Aut­taa mei­dät ke­sän tär­keim­mäl­le mat­kal­le. An­taa äi­dil­le ai­kaa pa­ka­ta ja huo­leh­tia per­heen tar­peis­ta isän ah­ke­roi­des­sa vie­lä töis­sä, jot­ta pää­see hän­kin ajois­sa seu­ra­mat­kal­le. Il­lal­la on vie­lä puo­li­sol­la oma urak­kan­sa lait­taa au­toa ja vau­nua reis­su­kun­toon.

Koh­ta jo kuun­nel­laan ke­sä­seu­ra­ra­di­o­ta ja pääs­tään yh­del­le kool­le mui­den us­ko­vais­ten kans­sa. Siel­lä to­de­taan, et­tä täyt­tä se on elä­mä muil­la­kin. Täyn­nä työ­tä, tou­hua ja las­ten iloa ja eri­lais­ta oloa. On­nek­si ovat nämä us­kon esi­ku­vat täs­sä ai­van lä­hel­lä. Muis­tut­ta­vat elä­män tär­keim­mis­tä asi­ois­ta.

Teks­ti on kir­joi­tet­tu vuon­na 2024 su­vi­seu­ra­vii­kol­la.