Saa­ra Wes­ter­holm

Juur­tu­mi­nen Ju­ma­lan val­ta­kun­taan on mo­ni­ta­hoi­nen ja pit­kä­kes­toi­nen­kin pro­ses­si. Sain pa­ran­nuk­sen ar­mon ai­kui­si­äl­lä vai­kei­den elä­män­vai­hei­den jäl­keen. Tuo­ta kui­ten­kin edel­si pit­kä et­si­ko­nai­ka, jol­loin SRK:n jul­kai­su­toi­min­ta oli tär­ke­äs­sä roo­lis­sa. SRK:n jul­kai­se­mia leh­tiä oli tul­lut lu­et­tua jo lu­ki­oi­käi­se­nä, tuo­hon ai­kaan Las­ten Pol­ku oli vie­lä ni­mel­tään Sii­o­nin Ke­vät. Päi­vä­mies­kin kuu­lui nuo­ren ty­tön lu­ke­mis­toon. Leh­det tuli lu­et­tua tar­kas­ti ja jol­lain ta­val­la jo tuol­loin tie­sin löy­tä­nee­ni jo­tain to­del­la tär­ke­ää. Tie­tä us­ko­vais­ten yh­tey­teen ei kui­ten­kaan löy­ty­nyt. Ajat­te­lin, et­tä se on niil­le pa­rem­mil­le ih­mi­sil­le va­rat­tu tuo jut­tu.

Rat­kai­se­va het­ki omas­sa elä­mäs­sä­ni tuli vas­ta nuo­rim­man lap­sen kas­te­kes­kus­te­lus­sa, jo­hon joh­da­tet­tiin us­ko­vai­nen pap­pi. Muis­tan tuol­loin sa­no­nee­ni, et­tä ei näin huo­no ih­mi­nen sovi sii­hen jouk­koon. Huo­nom­muu­den ko­ke­mus is­tui kuin täi ter­vas­sa, tuo sama aja­tus vai­va­si jo nuo­re­na. Ko­ke­mus sii­tä, et­tä us­ko­vai­set ovat ”pa­rem­paa vä­keä”. Tuos­sa ki­pe­äs­sä elä­män­ti­lan­tees­sa tun­ne vain en­ti­ses­tään ko­ros­tui. Toki tuo aja­tus edel­leen ajoit­tain kiu­saa, sie­lun­vi­hol­li­nen­han se siel­lä kuis­kut­te­lee ja koit­taa näin erot­taa Ju­ma­lan las­ten yh­tey­des­tä. Jon­kin­lai­nen us­kal­luk­sen­poi­ka­nen kui­ten­kin tuos­ta kas­te­kes­kus­te­lus­ta syn­tyi. Jos­sain koh­taa tai­sin aja­tel­la, et­tä ajat­te­le­vat mitä ajat­te­le­vat, mut­ta las­ten ta­kia, läh­de­tään nyt vaan sin­ne seu­roi­hin.

Olen ko­ke­nut Ju­ma­lan val­ta­kun­taan juur­tu­mi­sen kan­nal­ta to­del­la tär­ke­äk­si Kuu­le-so­vel­luk­sen, pe­rin­tei­sen jul­kai­su­toi­min­nan li­säk­si. Kuu­len si­säl­löt ovat tur­val­li­sia ja rau­hoit­ta­vat ar­jen kii­reis­sä stres­saan­tu­nut­ta miel­tä. Ne ank­ku­roi­vat ar­jes­sa aja­tuk­set sii­hen, mikä täs­sä elä­mäs­sä on kaik­kein tär­kein­tä. Tuo ank­ku­ri kan­taa niis­sä ar­jen haas­teis­sa, joi­ta me kaik­ki ihan var­mas­ti koh­taam­me.

Vaik­ka lu­ke­mi­nen ja kirk­ko­mu­siik­ki ovat­kin it­sel­le luon­tai­sia ta­po­ja hil­jen­tyä Ju­ma­lan sa­nan ää­reen, us­ko­vai­sil­la ys­tä­vil­lä on eri­tyi­sen tär­keä mer­ki­tys juur­tu­mi­sen kan­nal­ta. Olen eh­kä se tyyp­pi, joka nih­ke­äs­ti läh­tee ky­läi­le­mään ja ju­rot­taa ta­ka­ri­vis­sä aa­vis­tuk­sen epä­so­si­aa­li­sen oloi­se­na. Sil­ti­kin sy­väl­li­set kes­kus­te­lut us­ko­mi­sen asi­ois­ta ovat eri­tyi­sen mer­ki­tyk­sel­li­siä. Jos­kus nämä kes­kus­te­lut avaa­vat tär­ke­äl­lä het­kel­lä sil­mät nä­ke­mään oman ereh­dyk­sen ja oi­kai­se­vat pois vää­ril­tä po­luil­ta. Ai­to ja avoin kes­kus­te­lu, jos­sa kes­kus­te­li­jat ovat ta­sa­ver­tai­sia ja asi­oi­ta pun­ni­taan Raa­ma­tun sa­nan va­los­sa, on us­ko­vai­sil­le tyy­pil­li­nen ja kal­lis tapa ol­la ih­mis­suh­teis­sa.

Täl­lai­sel­le int­ro­ver­tin­kal­tai­sel­le ko­ti­sii­o­nin tu­tut us­ko­vai­set luo­vat so­si­aa­lis­ta tur­vaa. Vaik­kei mi­tään oli­si kos­kaan ju­tel­tu­kaan, tun­tuu tur­val­li­sel­ta näh­dä tut­tu­ja kas­vo­ja seu­ra­pen­kis­sä. On hyvä, et­tä saa ol­la oman­lai­sen­sa ja sil­ti osa tätä jouk­koa. Al­kuun olin suo­ras­taan häm­mäs­ty­nyt, mi­ten läm­pi­män vas­taa­no­ton sain las­te­ni kans­sa ny­kyi­sen ko­ti­sii­o­nin seu­rois­sa ja nuor­ten toi­min­nois­sa. En­sim­mäi­siä ker­to­ja raa­mat­tu­luok­kaan lap­sia vie­des­sä­ni ajat­te­lin, et­tä ihan nop­saan vain pu­jo­tan lap­set oves­ta si­säl­le, et­tei vaan ko­vin pa­has­ti kat­so­ta yk­sin­huol­ta­ja­äi­tiä. Ei kat­sot­tu. Tai­det­tiin ky­syä ky­läi­le­mään. Voi et­tä, kyl­lä se läm­mit­ti, vaik­ka sii­tä tai­si joku hi­taas­ti läm­pi­ä­vä ta­paus ka­ra­ta Tok­man­nin pi­hal­le au­ton­ra­tin taak­se su­lat­te­le­maan, et­tä oi­ke­as­ti­ko näin.