Nuo­re­na avi­o­vai­mo­na koin us­ko­ni vah­vak­si. Olin vas­ta saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon ja ih­met­te­lin, mik­si seu­rois­sa pu­hu­taan kiu­sauk­sis­ta. En edes ym­mär­tä­nyt, mitä sel­lai­set ovat. Niin hyvä oli ol­la us­ko­vai­se­na tois­ten jou­kos­sa. Avi­o­puo­li­so­ni­kin sai myö­hem­min pa­ran­nuk­sen ar­mon.

Saim­me ison per­heen ja toi­voim­me, et­tä me kaik­ki säi­lyi­sim­me us­ko­vai­si­na. Vä­hi­tel­len lap­set len­si­vät pe­säs­tä ku­kin omaan elä­mään­sä, omiin teh­tä­viin­sä.

Vas­ti­kään jut­te­lin us­kos­ta luo­pu­neen ai­kui­sen poi­kam­me kans­sa. Hän ha­lu­si ker­toa, mit­kä asi­at hän­tä mo­nien us­ko­vais­ten toi­min­nas­sa ih­me­tyt­tä­vät. Hän ker­toi pan­neen­sa mer­kil­le, et­tä mo­nil­la us­ko­vai­sil­la on kova tar­ve näyt­tää, et­tä omis­taa pal­jon maal­lis­ta mam­mo­naa, on hie­no koti, ke­sä­paik­ka, kal­lis au­to, iso vene ja sil­ti kyl­ty­mä­tön ra­han te­ke­mi­sen pak­ko. Hä­nen mie­les­tään kai­ken maal­li­sen ta­voit­te­lu me­nee joil­la­kin jopa per­heen hy­vin­voin­nin edel­le. "Syn­tiä ei näy­tä joil­le­kin ole­van enää muu kuin al­ko­ho­lin käyt­tö", poi­ka sa­noi.

Myös ai­kui­nen tyt­tä­re­ni on esit­tä­nyt mi­nul­le kri­tiik­kiä us­ko­vais­ten toi­min­taan liit­ty­en. Hän ker­toi vies­tis­tä, joka hä­nel­le oli lä­he­tet­ty erää­nä tors­tai­na: "Si­nun on lei­vot­ta­va per­jan­tai-il­lak­si 100 pik­ku­pul­laa tai sun­nun­tai­seu­roi­hin 150 kor­va­puus­tia." Ku­kaan ei ky­sy­nyt, voi­si­ko hän lei­poa tai sat­tui­si­ko hä­nel­lä edes ole­maan töis­tä va­paa­ta niin, et­tä lei­po­mi­nen on­nis­tui­si. Pa­hal­ta oli tun­tu­nut, et­tä hän­tä ei pyy­det­ty vaan käs­ket­tiin. Hä­nel­le tuli tun­ne, et­tä hä­nes­tä ja hä­nen ti­lan­tees­taan ei vä­li­te­tä.

Nuo las­te­ni ko­ke­muk­set te­ki­vät mi­nut su­rul­li­sek­si. Mikä meil­le on tär­ke­ää? Ajat­te­len, et­tä poi­ka­ni esit­tä­mä huo­li us­ko­vais­ten ar­vo­maa­il­mas­ta on syy­tä ot­taa va­ka­vas­ti. Vä­li­täm­me­hän lä­him­mäi­sis­täm­me? Olem­me ar­mos­ta osal­li­sia ja mei­dän tu­li­si ol­la ar­mol­li­sia toi­si­am­me koh­taan. Kaik­ki kris­til­li­syy­tem­me työ on va­paa­eh­tois­ta. On va­paus osal­lis­tua sen mu­kaan kuin nä­kee it­sel­leen mah­dol­li­sek­si ja koh­tuul­li­sek­si. Tär­ke­ää on se­kin, et­tä voi it­se toi­voa, mi­hin teh­tä­vään ha­lu­aa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­nas­sa osal­lis­tua.

On ku­lu­nut 41 vuot­ta ai­kaa sii­tä, kun saim­me mie­he­ni kans­sa pa­ran­nuk­sen ar­mon. Em­me voi­neet suo­jel­la lap­si­am­me pa­hal­ta maa­il­mal­ta. Em­me voi­neet suo­jel­la it­se­äm­me­kään. Tu­tuik­si tu­li­vat vuo­sien mit­taan kiu­sauk­set ja ko­et­te­le­muk­set. Us­ko­vai­si­na olem­me säi­ly­neet vain evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen kaut­ta. Osa lap­sis­tam­me on luo­pu­nut us­kos­ta. Tun­tuu kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä, et­tä he ovat ha­lun­neet sin­ne, mis­tä me ha­lu­sim­me pois.

Edel­lä ker­ro­tut ku­vauk­set us­ko­vais­ten ih­mis­ten toi­min­nas­ta ei­vät ole syy luo­pua us­kos­ta. Vain syn­ti voi vie­dä us­kon. Mut­ta jos koh­taa us­ko­vais­ten jou­kos­sa jo­tain ikä­vää, se voi ol­la sie­lun­vi­hol­li­sel­le ase, jol­la se saa us­kon ja us­ko­vais­ten jou­kon näyt­tä­mään vä­hä­ar­voi­sel­ta.

Sie­lun­vi­hol­li­nen pii­rit­tää mei­tä kaik­kia ja yrit­tää saa­da luo­pu­maan us­kos­ta. Us­ko­vai­set ovat heik­ko­ja ja syn­ti­siä ih­mi­siä niin kuin muut­kin. Ei ole ole­mas­sa muu­ta lää­ket­tä kuin evan­ke­liu­min eh­ty­mä­tön vir­ta, joka upot­taa kaik­ki pa­hat te­kom­me ar­mon poh­jat­to­maan me­reen ja an­taa voi­maa us­koa ja toi­mia oi­kein. Evan­ke­liu­mis­sa on Ju­ma­lan voi­ma.

Toi­ni Man­ni­nen