Yk­si nuo­ri seu­ra­vie­ras

Avaan pos­tis­ta saa­pu­neen kir­jeen ja luen val­koi­sel­le pa­pe­ril­le mus­tal­la kir­joi­te­tun teks­tin: ”Si­nul­le on va­rat­tu kak­si ter­vey­den­huol­lon ai­kaa”. Mie­tin hil­jaa mie­les­sä­ni, et­tä ne ovat su­vi­seu­ra­vii­kol­la.

Tut­ki­muk­set ovat kes­ken. Hai­keus val­taa mie­le­ni. En pää­se Su­vi­seu­roi­hin, jon­ne läh­te­vät niin mo­net ih­mi­set, niin mo­net tut­ta­va­ni, ka­ve­ri­ni ja su­ku­lai­se­ni. Ei­vät kui­ten­kaan ihan kaik­ki. Ym­mär­rän kui­ten­kin, et­tä nyt on mi­nun­kin pa­rem­pi kuun­nel­la seu­rat ne­tin vä­li­tyk­sel­lä.

Su­vi­seu­ra­vii­kon saa­vut­tua mie­le­ni on en­tis­tä hai­ke­am­pi. Saan työ­pai­kal­le­ni tors­tai­na vies­tin, et­tä muu per­hee­ni on pääs­syt mat­kaan. Is­tun lat­ti­al­la ja ker­ron esi­mie­hel­le­ni, et­tä olen tääl­lä töis­sä ja koko muu per­hee­ni läh­ti reis­suun. Hän ker­too, et­tä hän­kin on tääl­lä töis­sä ja hä­nen äi­tin­sä ja sis­kon­sa asu­vat ul­ko­mail­la ja isän­sä kau­em­pa­na Suo­mes­sa. Olo­ni on hai­kea, vaik­ka esi­mie­hen ver­tais­tu­ki loh­dut­taa vä­hän. Hä­nen­kään per­heen­jä­se­nen­sä ei­vät ole hä­nen lä­hel­lään. Teen työ­ni ja kuun­te­len tau­oil­la Ke­sä­seu­ra­ra­di­on tur­val­lis­ta ja loh­dut­ta­vaa sa­no­maa. Evan­ke­liu­mia.

Per­jan­tai­na, työ­päi­vän jäl­keen, koit­taa va­paa­vii­kon­lop­pu. Su­vi­seu­ra­vii­kon­lop­pu. Aja­tuk­se­ni ovat Kau­ha­val­la ja Yo­u­tu­be-lä­he­tys ja Ke­sä­seu­ra­ra­dio ak­tii­vi­ses­sa käy­tös­sä. Saan myös ku­via ja vi­de­on Su­vi­seu­rois­ta.

Olen kii­tol­li­nen, sil­lä ta­ju­an nyt, mi­ten hy­vin pys­tyn kuun­te­le­maan Ju­ma­lan sa­naa myös etä­nä. En näe nyt tut­ta­vi­a­ni, mut­ta voin kes­kit­tyä tär­keim­pään asi­aan Su­vi­seu­rois­sa: seu­roi­hin, pu­heen­vuo­roon ja lau­lui­hin. Sa­maa tur­val­lis­ta sa­no­maa ju­lis­te­taan kaik­ki­al­le maa­il­maan, ja nyt saan kuun­nel­la sitä koko vii­kon­lo­pun rau­has­sa, vail­la kii­ret­tä. Ei ole myös­kään min­kään­lai­sia pai­nei­ta ja kii­ret­tä ta­va­ta kaik­kia ih­mi­siä, joi­den kans­sa olin suun­ni­tel­lut ta­paa­va­ni Su­vi­seu­rois­sa. Tot­ta kai se oli­si ol­lut mu­ka­vaa, mut­ta nyt kes­ki­tyn vain tär­keim­män ää­rel­le ja rau­hoi­tun sii­hen koko vii­kon­lo­pun ajak­si.

Lau­an­tai-il­ta­na pyy­hin kyy­ne­lei­tä. Kau­ha­val­la su­vi­seu­ra­tel­tas­sa on me­nos­sa eh­tool­li­nen. Kuu­len val­ta­van lau­lun ja osaan vain ku­vi­tel­la il­ta-au­rin­gon pais­teen val­koi­seen seu­ra­telt­taan. Olo on kui­ten­kin myös kii­tol­li­nen, olen saa­nut kuul­la vir­voit­ta­via sa­no­ja. Il­lal­la on vie­lä pu­heen­vuo­ro, ja huo­men­na on sun­nun­tai, jol­loin seu­rat taas jat­ku­vat. Hyvä ko­ke­mus näin­kin.