Teboilin pihalla he seisoivat. Haavoittunut katse ja se toinen katse, joka olisi sittenkin saattanut rakastaa. Noiden katseiden välissä reppu ja pieni tyttö. Ulkoreunalla kiiltäväkylkinen, uutukainen menopeli ja vanha, kolhiintunut auto.
En voinut olla katsomatta niin, ettei sydämeni olisi liikahtanut. Kumpaan kotiin tyttö oli menossa, äidille vai isälle? Mielessäni vielä suurempi kysymys: miksi isä ja äiti eivät olisi voineet rakastaa loppuun saakka, kuolemaan asti. äidin katse katsoi alas, isän suoraan äidin kasvoihin. Tyttö pomppi välissä, oli äidin ja isän kanssa kolmistaan – kuten silloin ennen, kun olivat olleet käden ulottuvilla sekä äidin pehmeä syli että isän karhea poski. Joka päivä. Molemmat.
Nainen astui etäämmälle. Mies katsoi yhä suoraan. Tuota naista hän oli rakastanut, tuo nainen oli rakastanut häntä. Tässä heidän välissään oli heidän rakkautensa lapsi. Sen rakkauden, josta he olivat päästäneet irti. Ehkä he olivat olleet liian hätäisiä, ehkä heidän olisi pitänyt pysähtyä, antaa maailman mennä ohi niin, että vain he kolme olisivat jääneet jäljelle.
Ajoin pois. Silmäni olivat nähneet jotain korjaamattomaksi jätettyä.
Autossani olivat läsnä kaikki rakkaustarinat: kukoistavat ja liian aikaisin päättyneet. Ehkä olin itse onnekas, onnekkaampi kuin moni muu. Sillä enhän minä itsessäni enemmän osannut rakastaa puolisoani. Minulle oli vain annettu hänet ja suuri rakkaus häntä kohtaan, ja tahto rakastaa.
Jospa jokainen saisi pitää koko elämänsä sen kauniin, minkä oli lahjaksi saanut.
Salla Sivula
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys