Rai­mo Ti­mo­nen

Oli vuo­den en­sim­mäi­sen päi­vän il­ta vuon­na 2024. Olin juu­ri syö­nyt il­ta­pa­lan ja ajat­te­lin pää­se­vä­ni hy­vis­sä ajoin sän­kyyn kuun­te­le­maan ää­ni­kir­jaa. Oveen ko­pu­tet­tiin ja eräs tut­ta­va tuli ky­sy­mään, oli­si­ko mi­nul­la mah­dol­lis­ta aut­taa eräs­tä nuo­ri­so­po­ruk­kaa, joi­den au­to ei suos­tu pu­hal­ta­maan läm­pöä si­sä­ti­laan. He oli­vat aja­neet tois­ta sa­taa ki­lo­met­riä ja oli­vat ai­van jääs­sä. Pak­kas­ta tai­si ol­la liki 30 as­tet­ta. Käs­kin tuo­da au­ton mi­nun tal­lii­ni.

Kun he tu­li­vat mei­dän hä­mä­räs­sä pi­has­sa ulos au­tos­ta, ajat­te­lin, et­tä on­ko­han nämä us­ko­vai­sia. En tie­dä, mis­tä tuo aa­vis­tus tuli.

Kun sit­ten tut­kim­me tal­lis­sa­ni au­toa, nuo­ri­mies ky­syi: ”Olen­ko mei­kä­läi­siä?” Sa­noin ole­va­ni ja esi­tin vas­ta­ky­sy­myk­sen, et­tä mis­tä sen ar­va­sit­te. Ka­ve­ri, joka hei­dät toi meil­le, oli ker­to­nut. Ih­met­te­lin, et­tä mis­tä­kö­hän hän sen tie­tää, kun it­se ei ole us­ko­vai­nen ei­kä edes paik­ka­kun­ta­lai­nen.

Lai­toim­me läm­pö­pu­hal­ti­men su­lat­ta­maan au­ton jääh­dy­tys­jär­jes­tel­mää ja me­nim­me si­säl­le kah­vil­le ja läm­mit­te­le­mään. Läm­min tak­ka sai heil­tä vuo­ron pe­rään pit­kiä ha­lauk­sia. Taas ker­ran mi­nul­le tuli sama tun­ne, et­tä olen ai­na tun­te­nut nämä ih­mi­set.

Mi­nun vuo­si ei oli­si voi­nut al­kaa pa­rem­min, kun sain yl­lät­tä­en vie­raak­si en­ke­lei­tä. To­sin kyl­lä­kin kyl­met­ty­nei­tä en­ke­lei­tä, mut­ta on­nek­si vai ul­koi­ses­ti kyl­met­ty­nei­tä.

Kun he sit­ten au­ton su­let­tua läh­ti­vät, mi­nua har­mit­ti, kun ei hok­sat­tu vaih­taa yh­teys­tie­to­ja. Oli­si voi­nut ky­syä, mi­ten rei­lun kah­den­sa­dan ki­lo­met­rin lop­pu­mat­ka su­jui. Oli­si voi­tu jos­kus ta­va­ta pa­rem­mal­la ajal­la.

Mut­ta kyl­lä­hän me vie­lä ta­va­taan­kin, tai­vaan ko­dis­sa, jos py­sym­me us­ko­mas­sa, em­me­kä kyl­me­ty hen­gel­li­ses­ti.