Eläm­me ai­kaa, jos­sa moni ko­kee tur­vat­to­muut­ta. Maa­il­man­laa­juis­ten uh­kien li­säk­si ih­mi­nen voi ko­kea uh­kaa ai­van omas­sa lä­hi­pii­ris­sään. Työs­sä­ni luo­ka­no­pet­ta­ja­na ta­paan trau­ma­ti­soi­tu­nei­ta lap­sia, jot­ka skan­naa­vat kai­ken ai­kaa ym­pä­ris­tös­sään ole­via mah­dol­li­sia uh­kia. He et­si­vät tur­vaa.

Kir­jan Min­ne Tai­vaan Isä meni? pie­ni poi­ka, Al­var, et­sii myös tur­vaa. Hä­nel­lä on kyl­lä hyvä koti, jos­sa äi­ti ja isä huo­leh­ti­vat hä­nes­tä, mut­ta jo­tain hä­nel­tä puut­tuu. Mum­mun kuol­tua ku­kaan ei puhu enää hy­väs­tä Ju­ma­las­ta. Ju­ma­las­ta, jo­hon pie­ni poi­ka­kin voi tur­vau­tua.

äi­din pu­heet epä­mää­räi­ses­tä Koh­ta­los­ta al­ka­vat pe­lot­taa Al­va­ria. Pel­ko kas­vaa päi­vien ku­lu­es­sa ja kou­lu­mat­kal­la hä­nes­tä tun­tuu, et­tä Koh­ta­lo on pii­los­sa jo­kai­sen tum­man puun ta­ka­na. Koh­ta­lo vei rak­kaan mum­mun, se voi vie­dä isän ja äi­din­kin. Pel­kää­vän Al­va­rin rin­nal­la kou­lus­sa on kui­ten­kin Ee­vi, jon­ka sil­mis­sä on sama ilo kuin mum­mun­kin sil­mis­sä oli. Ee­vin koti ve­tää Al­va­ria puo­leen­sa. Siel­lä on jo­tain, jota hä­nel­tä puut­tuu.

Han­na Aho on tart­tu­nut vaa­ti­vaan ai­hee­seen. Al­va­rin kal­tai­sia lap­sia, joi­den ko­dis­sa kaik­ki us­kon­toon ja hen­gel­li­syy­teen liit­ty­vä on tuo­mit­tu sa­duk­si, on yhä enem­män. Moni us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa kas­va­nut­kin on rat­kais­sut suh­teen­sa ian­kaik­ki­suu­teen tääl­lä ta­voin. Tie­dän iso­van­hem­pia, jot­ka ki­pui­le­vat sii­nä, mi­ten voi­si­vat vä­lit­tää lap­sen­lap­sel­leen tai­vas­toi­voa, mut­ta sa­mal­la kun­ni­oit­taa täl­lai­sen van­hem­man kas­va­tus­nä­ke­mys­tä. Tämä kir­ja roh­kai­see ja loh­dut­taa myös iso­van­hem­pia. Ju­ma­la nä­kee jo­kai­sen lap­sen sy­dä­meen ja an­taa loh­du­tuk­sen.

Kir­jas­sa on kä­si­tel­ty vai­ke­aa ai­het­ta hie­no­va­rai­ses­ti, mut­ta re­hel­li­ses­ti. Kir­jan ai­kui­set ovat mo­niu­lot­tei­sia. Vaik­ka äi­din käyt­täy­ty­mi­nen on sär­mi­käs­tä ja eh­do­ton­ta us­ko­mi­sen asi­oi­hin liit­ty­en, hä­nes­tä löy­tyy myös peh­me­äm­pi puo­li. Kir­ja ku­vaa us­kot­ta­vas­ti sitä ris­ti­rii­taa, jota eri­lai­set us­kon­nä­ke­myk­set tuo­vat ko­tiin. Täs­sä äi­din ja lap­sen vä­lil­le. Isä an­taa kir­jas­sa lap­sel­leen ajal­lis­ta läm­pöä ja tur­vaa, vaik­ka elä­män lei­pää hä­nel­lä ei ole tar­jo­ta.

Yk­si kir­jan vai­kut­ta­vam­mis­ta koh­dis­ta on en­ke­lin il­mes­ty­mi­nen Al­va­ril­le. Vaik­ka ku­vaus on ar­ki­nen, vai­kut­ta­vak­si sen te­kee kont­ras­ti ko­din jär­keä ko­ros­ta­val­le il­ma­pii­ril­le, jos­sa ei nä­ky­mät­tö­mään us­ko­ta. Al­va­rin lap­se­nus­koa kui­ten­kin vah­vis­te­taan: ei Tai­vaan Isä ei­vät­kä en­ke­lit ole men­neet min­ne­kään. Al­var ko­kee ole­van­sa tur­vas­sa. Raa­mat­tu on täyn­nä täl­lai­sia ko­ke­muk­sia. Mik­si nii­tä ei voi­si ol­la myös mei­dän ai­ka­nam­me?

Kir­jan Min­ne Tai­vaan Isä meni? lap­si­ku­vaus on vä­hä­e­leis­tä, mut­ta lap­sen si­säi­sen maa­il­man yti­meen osu­vaa. Täl­lais­ta teu­vo­pak­ka­la­mais­ta, tai­ta­vaa lap­si­ku­vaus­ta, on eri­tyi­ses­ti koh­das­sa, jos­sa lap­set hau­taa­vat lin­tua. Mus­ta­val­koi­nen ku­vi­tus ko­ros­taa tätä vai­ku­tel­maa. Sil­ja-Ma­ria Wi­her­saa­ren tai­ta­vas­sa ku­vi­tuk­ses­sa mus­ta­val­kois­ten ja vä­ri­ku­vien vuo­rot­te­lu ryt­mit­tää ta­ri­naa. Lap­sen on help­po seu­ra­ta juon­ta ku­vien avul­la. Kun ky­syin Al­va­rin ikäi­sen poi­ka­ni mie­li­pi­det­tä kir­jas­ta, hän muo­dos­ti sor­mil­laan täy­del­li­sen mer­kin. Esi­kou­lu­lai­se­ni luki kir­jan kah­teen kir­jaan. Tämä kir­ja he­rät­tää aja­tuk­sia niin lap­ses­sa kuin ai­kui­ses­sa­kin.

Em­me vie­lä tie­dä, min­ne tä­män kir­jan mat­ka joh­taa, mut­ta us­kon, et­tä sil­lä on edes­sään vie­lä mo­nen­lai­sia pol­ku­ja, Tai­vaan Isän joh­ta­mia. Kir­ja voi ol­la jol­le­kin lap­sel­le se tuo­re öl­jy­puun ok­sa, jon­ka kyyh­ky toi Noo­an ark­kiin.

Tii­na-Lii­sa Lohi