Tuo­mas Hän­ni­nen

Tääl­lä, mis­sä me asum­me tal­vet, on ker­jä­läi­siä. Ka­tu­jen var­sil­la, ali­kul­ku­tun­ne­leis­sa ja vuo­ris­tos­sa. Olen kiin­nos­tu­nut heis­tä, kos­ka he kos­ket­ta­vat. Lii­kut­ta­vat jo­tain si­sim­mäs­sä­ni. En voi ohit­taa hei­tä. Usein yri­tän et­siä hei­dän kat­set­taan tai huo­mi­o­taan ja vaih­taa muu­ta­man sa­nan, jos kie­li­tai­to­ni an­taa myö­ten.

Mik­si he kos­ket­ta­vat? Eh­kä sik­si, et­tä tie­dän hei­dän ih­mi­sar­von­sa ole­van sama kuin mi­nun. Ker­jä­läi­nen on ol­lut pa­ko­tet­tu ylit­tä­mään mer­kit­tä­vä ih­mi­syy­den raja suos­tut­tu­aan ker­jä­läi­sek­si. Luu­len, et­tä tuon pää­tök­sen te­ke­mi­nen ja sii­hen suos­tu­mi­nen ei ole ol­lut help­poa. Kun olen jos­kus ky­sy­nyt hei­dän men­nei­syy­des­tään, vain har­vat ovat suos­tu­neet avau­tu­maan. Ker­jä­läi­sek­si ajau­tu­mi­sen ta­ri­naa ei ole help­po ker­toa.

Usei­den koh­dal­la olen tul­lut huo­man­neek­si, kuin­ka vah­vo­ja he it­se asi­as­sa ovat­kaan – omal­la ta­val­laan. Ku­kaan ei enää ka­deh­di tai yri­tä miel­lyt­tää hei­tä. Ke­nel­lä­kään ei ole enää tar­vet­ta teh­dä hei­hin vai­ku­tus­ta. Lä­hes kaik­ki ih­mi­set kul­ke­vat iloi­ses­ti kes­ke­nään ru­pa­tel­len hei­dän ohit­seen kään­tä­mät­tä edes kat­set­taan. Ka­dun var­rel­la on jäl­jel­lä vain ih­mi­nen il­man kou­lu­tuk­sen, osaa­mi­sen, omai­suu­den, ase­man tai edes vaat­tei­den tuo­maa sta­tus­ta. Ai­to it­se­var­muus ja roh­keus on löy­ty­nyt jos­tain muus­ta kuin saa­vu­te­tuis­ta ja han­ki­tuis­ta ul­koi­sis­ta omi­nai­suuk­sis­ta.

En ole vält­ty­nyt ajat­te­le­mas­ta sitä, mik­si on käy­nyt niin kuin on käy­nyt. Mikä on syy, et­tä juu­ri hän on nyt ker­jä­läi­nen? Mi­nus­ta ei ole kau­ka­na se­kään aja­tus, et­tä it­se­hän olet tie­si va­lin­nut ja elä­mä­si mah­dol­li­suu­det tuh­lan­nut. Nämä niin sa­no­tut it­se­ai­heu­te­tut syyt riit­täi­si­vät hy­vin meil­le hy­vä­o­sai­sel­le syyk­si kul­kea ohi. Vas­taa­vas­ti jos olen jos­kus jon­kun heis­tä suos­tu­nut koh­taa­maan ja an­ta­nut ko­li­kon, tun­nis­tan usein oma­hy­väi­sen aja­tuk­sen, kuin­ka hyvä ih­mi­nen olen­kaan, kun au­tan ja koh­taan hei­tä.

Olen kuul­lut ta­ri­nan, kuin­ka Lut­her oli ol­lut erään kau­pun­gin ka­dul­la kä­ve­lyl­lä ys­tä­vän­sä kans­sa. He oli­vat koh­dan­neet ker­jä­läi­sen. Ys­tä­vä oli heit­tä­nyt ker­jä­läi­sen hat­tuun ko­li­kon ja to­den­nut: ”Kyl­lä Ju­ma­lal­la on mah­dol­li­suus kor­va­ta mi­nul­le lah­joit­ta­ma­ni raha.” Lut­her oli to­den­nut ys­tä­väl­leen: ”On kor­van­nut jo.”

Mer­kit­tä­väm­pää kuin ko­lik­ko on tul­la koh­da­tuk­si. Ys­tä­väl­li­nen kat­se on vies­ti mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä, ih­mi­sar­vos­ta ja vä­lit­tä­mi­ses­tä. Koh­da­tuk­si tul­leen miel­tä saat­taa läm­mit­tää pi­dem­pään toi­sen ih­mi­sen an­ta­ma ar­vos­tus kuin eu­ron ko­lik­ko – jos­kin se­kin on tär­keä: sil­lä hän voi­si os­taa pai­kal­li­ses­ta mar­ke­tis­ta kym­me­nen tuo­ret­ta säm­py­lää.