Sii­nä ne nyt vih­doin lois­ta­vat. En­nen tois­ta ad­vent­tia eh­din ne lait­taa. Nel­jä jou­lu­täh­teä, kak­si olo­huo­neen ik­ku­nois­sa ja kak­si keit­ti­ön puo­lel­la. Nii­den va­loon ajat­te­lin is­tah­taa lu­ke­maan ylel­li­ses­ti mui­ta va­lo­ja sy­tyt­tä­mät­tä nel­jän Päi­vä­mie­hen pi­noa. Kun täs­sä on nyt ai­kaa: kel­lo lä­hes­tyy kah­ta yöl­lä, ja sy­lis­sä­ni tu­hi­see mi­nun to­del­li­nen ne­li­kui­nen jou­lu­täh­te­ni, joka sin­nik­kääs­ti kuu­kau­si kuu­kau­del­ta kään­tää uni­ryt­mi­ään vää­rään suun­taan.

Minä ihan tyk­kään jou­lus­ta ja jou­lu­ko­ris­teis­ta­kin. Kun­han ne lei­jui­si­vat pai­koil­leen il­man suur­ta pon­nis­te­lua. Tai jos joku muu per­heen­jä­sen sai­si suu­ren ins­pi­raa­ti­on ha­lu­ta ne pai­koil­leen. Ja kun oi­ke­as­taan minä ha­lu­ai­sin, et­tä en­sin oli­si sii­vot­tu edes vä­li­sii­vous ja sit­ten ko­din kiil­tä­es­sä puh­taut­taan voi­sim­me juh­lal­li­ses­ti kak­ki yh­des­sä lau­la­en ja nau­ra­en ko­ris­tel­la ta­lon. Mut­ta ym­mär­rän kyl­lä, et­tä se on jon­kun muun unel­ma­e­lä­mää, ja mi­nun ha­lu­ni ei satu ole­maan ää­nek­kääm­pi kuin kän­ny­köi­den ruu­dut, kou­lu­teh­tä­vien pa­kot tai pa­la­pe­lien, le­go­jen ja pet­si­leik­kien maa­il­mat, jot­ka vuo­ron­pe­rään val­taa­vat kai­ken tyh­jän lat­ti­a­ti­lan. Vuo­sien saa­tos­sa on pi­tä­nyt hy­väk­syä oma luon­tee­ni­kin: jos it­se­ä­ni jään odot­te­le­maan, niin jos­kus sii­nä voi­si eh­tiä jo jou­lu­kin men­nä.

Mi­nun siis kan­nat­tai­si ot­taa mal­lia eka­luok­ka­lai­ses­ta, joka sin­nik­kääs­ti en­nen en­sim­mäis­tä ad­vent­tia haki jou­lu­ko­ris­te­laa­ti­kos­ta kynt­te­li­kön ja aset­te­li sen su­ju­vas­ti mu­rui­sel­le keit­ti­ön­ta­sol­le lai­pä­pus­sien ja pi­pa­ri­ra­si­oi­den vä­liin. En muis­ta ai­van var­mas­ti, pys­tyin­kö täy­sin vai­en­ta­maan pään si­säi­set ää­ne­ni, jot­ka väit­ti­vät et­tä "ei tä­hän kaa­ok­sen vie­lä saa tuo­da mi­tään jou­lu­ko­ris­tei­ta".

Mut­ta otin hä­nes­tä op­pia ja pää­tin ol­la yh­tä sin­ni­käs sii­nä, kun ha­lu­sin polt­taa elä­vää kynt­ti­lää keit­ti­ön ruo­ka­pöy­däl­lä. Tai oi­ke­as­taan kah­ta. Yh­tä ad­vent­ti­kynt­ti­lää ja tois­ta isoa kynt­ti­lää, jon­ka olin saa­nut ys­tä­vil­tä­ni. Päi­vien ku­lu­es­sa ad­ven­tis­ta eteen­päin pää­tin ar­mol­li­ses­ti mie­les­sä­ni, et­tä ei­vät­kö­hän nämä rii­tä tä­män jou­lun jou­lu­tun­nel­mak­si. Mut­ta suun­ni­tel­ma­ni me­ni­vät uu­sik­si, kun seit­sen­vuo­ti­aan lie­hu­vat hiuk­set ot­ti­vat kos­ke­tuk­sen elä­vään tu­leen, vaik­ka kak­si ai­kuis­ta oli kynt­ti­län vie­res­sä. Sel­vi­sim­me sa­nan­mu­kai­ses­ti säi­käh­dyk­sel­lä, mut­ta mi­nun kynt­ti­län­polt­ta­mi­sin­to­ni jou­tui pa­laa­maan nor­maa­lil­le lap­si­per­he­ta­sol­le. Eli har­voin ja va­li­koi­dus­ti. Ku­ten nyt kes­kel­lä yö­tä.

Kos­ka sitä siis­teyt­tä ei ole nä­ky­nyt il­mes­ty­vän it­sek­seen, vaik­ka jou­lu­kuu on eden­nyt, ajat­te­lin tä­nään, et­tä eh­kä nyt kui­ten­kin jo­ku­nen jou­lu­va­lo pi­tää lait­taa. Yri­tin hou­ku­tel­la lap­sia aut­ta­maan, ja muu­ta­ma in­no­kas löy­tyi­kin, kun­nes huo­ma­sin, et­tä it­se­a­si­as­sa pa­pe­ri­täh­det vaa­ti­vat­kin ai­ka­lail­la vart­tu­nut­ta kä­sit­te­ly­tai­toa py­sy­äk­seen eh­ji­nä. Al­kuil­las­ta oli jo edet­ty niin pit­käl­le, et­tä yh­den pa­pe­ri­täh­den joh­to oli kiin­ni­tet­ty ylös pis­to­ra­si­aan ja täh­ti va­lui pit­kin lat­ti­aa odot­ta­en jat­ko­toi­mia. Al­ku se oli se­kin.

No, jos ai­koo lait­taa täh­den, niin ei­hän nyt pääs­ky­set voi len­nel­lä ver­hos­sa. Eli seu­raa­vak­si pi­ti­kin vaih­taa ver­ho. Ei nyt sen­tään pes­ty ja si­li­tet­ty, mut­ta keit­ti­öön saa­tiin ver­ho il­man pääs­ky­siä. En­tis­tä ver­hoa ir­rot­ta­es­sa tuli vas­taan se ker­ta­vuo­ti­nen pak­ko pyyh­kiä ne pö­lyt siel­tä­kin kor­keu­del­ta. No, näi­den te­ke­mis­ten vä­lei­hin lo­mit­tui­vat il­ta­pa­lat, läk­syt, il­ta­pe­sut ja asi­at mo­nen­moi­set sekä tie­ten­kin kei­nu­tuo­li­het­ket nuo­rim­mais­ta­ni syöt­tä­es­sä­ni. Mies­kin ko­tiu­tui jo töis­tän­sä, ja leik­ki-ikäi­set kuk­ku­jat saa­tiin vii­mein pe­tei­hin­sä.

Sen jäl­keen sii­nä puo­le­nyön kor­vil­la sain vih­doin täh­det pu­jo­tel­tua, teip­pail­tua ja tai­teil­tua ver­ho­tan­koi­hin kiin­ni. Pääs­ky­set sai­vat vie­lä jää­dä olo­huo­neen puo­lel­le seu­rak­si len­te­le­mään – ei­vät­hän ne vii­me jou­lu­na­kaan ot­ta­neet sil­mään, niin hy­vin­hän nii­den kans­sa var­mas­ti nyt­kin pär­jää. (Var­sin­kaan kun ei oi­ke­as­taan ole mui­ta ver­ho­ja juu­ri noi­hin ik­ku­noi­hin.) Eli vih­doin seu­raa­van vuo­ro­kau­den puo­lel­la tämä pie­ni hom­ma ni­mel­tään nel­jä jou­lu­täh­teä oli val­mis.

Mut­ta ai et­tä kuin­ka niis­tä tuli jou­lu­mie­li. Minä it­se sain sit­ten­kin tänä jou­lu­na taas lai­tet­tua täh­det lois­ta­maan. Ja lap­set yl­lät­ty­vät var­mas­ti aa­mul­la. Ja tar­kem­min aja­tel­tu­na, jos sy­tyt­tää vain täh­tiin va­lot, niin kaik­ki kir­jas­ton kir­jat, pe­li­kor­tit, pii­rus­tus­pa­pe­rit, pik­ku­au­to, har­so ja pu­he­lin olo­huo­neen pöy­däl­lä näyt­tä­vät­kin lem­pe­än ys­tä­väl­li­sil­tä ja kaik­ki ai­em­min sot­kuk­si luo­ki­tel­tu on saa­nut pääl­leen jou­lui­sen hä­mä­rän ar­mol­li­sen va­lon. Sil­ti sii­nä va­los­sa näen vih­doin aloit­taa pos­ti­la­kon ai­ka­na jul­kais­tu­jen Päi­vä­mies­ten lu­ke­mi­sen.

So­pi­van kir­kas valo, so­pi­van ar­mol­li­nen valo. Täh­tien valo täyn­nä edel­lis­ten jou­lu­jen muis­to­ja.

Riit­ta Lui­ro