Koti on mi­nul­le mer­kin­nyt ai­na mo­nen­lai­sia paik­ko­ja. Kun olin lap­si, koin ko­dik­si ko­ti­ta­lon li­säk­si myös leik­ki­mö­kin, jos­sa lei­kin – ja lä­hi­met­sän ja jär­ven­ran­nan. Tun­sin myös, et­tä lap­suu­de­nys­tä­vän koti naa­pu­ris­sa oli ko­ti­ni: sin­ne saa­toin men­nä ovea kol­kut­ta­mat­ta. Vä­hi­tel­len oma re­vii­ri laa­je­ni, ja olin ko­to­na­ni myös lenk­ki­po­lul­la ja ky­län­rai­til­la.

Kun nuo­re­na muu­tin en­sim­mäi­seen omaan asun­too­ni, pak­ka­sin sän­gyn, kol­me pah­vi­laa­tik­koa, kas­sil­li­sen vaat­tei­ta ja pol­ku­pyö­rän pa­ket­ti­au­toon. Mi­nul­la oli yk­si kämp­pis, jon­ka kans­sa ja­oim­me kak­si­on. Tyh­jyyt­tä kai­ku­vas­ta huo­nees­ta tuli koti. Tun­sin ko­dik­se­ni myös lä­hiym­pä­ris­tön: hau­taus­maan, ka­dut, ran­ta­kal­li­ot, bus­sit ja ra­ti­kat.

Pian pak­ka­sin omai­suu­te­ni taas ba­naa­ni­laa­ti­koi­hin. Ne ja kol­hiin­tu­neet huo­ne­ka­lu­ni ah­doin ys­tä­vie­ni avus­tuk­sel­la 2,5-ne­li­öi­seen va­ras­to­kop­piin. Kah­teen mat­ka­lauk­kuun sul­loin vält­tä­mät­tö­mi­nä pi­tä­mä­ni asi­at – muun mu­as­sa virk­kuu­kou­kun. Me­nin len­to­ken­täl­le ja as­tuin len­to­ko­nee­seen, joka vei mi­nut vie­raal­le maal­le. Fyy­si­ses­ti mu­ka­na­ni kan­noin vain noi­ta kah­ta mat­ka­lauk­kua, mut­ta ys­tä­vät jäi­vät sy­dä­mee­ni.

Seu­raa­va­na aa­mu­na pää­sin uu­teen asun­too­ni. Jär­jes­te­lin huo­ne­ka­lut ja muut ta­va­rat mie­le­ni mu­kai­ses­ti. Ri­pus­tin mu­kaan ot­ta­ma­ni pa­nee­li­ver­hot olo­huo­nee­seen. Asun­nos­ta tuli ko­ti­ni, mut­ta myös be­to­ni­lä­hi­ön ra­pis­tu­van ker­ros­ta­lon uu­me­nis­ta löy­tyi koti: Ha­ta­ran käy­tä­vän pääs­sä asui läm­min­sy­dä­mi­nen van­hus. Hä­nen kans­saan ei ol­lut yh­teis­tä kiel­tä, mut­ta sy­dä­men us­ko yh­dis­ti. Myös puis­tot oli­vat ko­ti­ni, puis­ton penk­ki ja joen li­kai­nen ran­ta­pen­ger oli­vat ko­ti­ni. Me­ren ran­nal­la eri­tyi­ses­ti tun­sin ole­va­ni ko­to­na. Van­han kau­pun­gin ka­pe­at ku­jat il­ta­hä­mä­ris­sä oli­vat ko­ti­ni – eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun lu­mi­sa­de oli aja­nut muut ih­mi­set sei­nien si­sä­puo­lel­le.

Mo­nen­lai­set muut pai­kat ja mai­se­mat ovat elä­mä­ni var­rel­la tar­jon­neet mi­nul­le ko­din läm­pöä ja suo­jaa. Suo­mes­sa ja su­vi­seu­rois­sa käy­des­sä­ni oma telt­ta on ol­lut ko­ti­ni. Koti on myös löy­ty­nyt vuo­ren har­jan­teen ka­pe­al­ta po­lul­ta ja Suo­men­lin­nan ka­rul­ta saa­rel­ta. Olo on voi­nut tun­tua ko­dik­kaal­ta yh­tä hy­vin suur­kau­pun­gin vi­li­näs­sä kuin hil­jai­ses­sa ja lin­nun­lau­lul­la ko­ris­tel­lus­sa met­säs­sä­kin. Ko­ti­ni oli het­ken myös pie­nen pie­ni vuok­ra-au­to, jos­sa nu­kut­tiin, teh­tiin aa­mu­pe­sut ka­nis­te­ri­ve­del­lä, syö­tiin ret­ki­keit­ti­mel­lä ko­kat­tua il­lal­lis­ta kaa­to­sa­tees­sa.

Sen­kin olen huo­man­nut, et­tä jos jo­hon­kin paik­kaan en ko­tiu­du, yri­tän pi­kai­ses­ti vaih­taa paik­kaa. Fir­man pik­ku­jou­lu­jen il­lal­li­sel­ta läh­din vii­meis­tä suu­pa­laa nie­les­kel­len, en ol­lut ko­to­na­ni.

Huo­maan, et­tä ko­ti­ni ei ole ol­lut py­sy­väs­ti mis­sään. Ja kun ko­dis­ta on pois­sa, se ei koh­ta enää tun­nu­kaan ko­dil­ta. Koen, et­tä olen vie­raa­na yh­tä­lail­la lap­suu­den­ko­dis­sa­ni kuin en­ti­sis­sä ko­ti­kau­pun­geis­sa­ni. Mi­kään paik­ka ei pysy sa­man­lai­se­na läh­tö­ni jäl­keen. En pysy mi­nä­kään ja sik­si läh­den yhä uu­del­leen ja uu­del­leen.

Ko­ti­sii­o­ni­kin on mat­kan var­rel­la usein vaih­tu­nut. Lap­suu­den ko­ti­sii­o­nin seu­rois­sa käy­des­sä­ni tun­nen ole­va­ni siel­lä vie­raa­na. Pie­nes­tä ja pis­kui­ses­ta maa­lais­sii­o­nis­ta ko­tiu­duin hy­vin Hel­sin­gin suu­reen sii­o­niin. Opin tun­te­maan ta­lon mo­nen­lai­set käy­tä­vät, toi­min­ta­ta­vat sekä run­saas­ti eri ikäi­siä ja eri­lai­sia ih­mi­siä. Ko­ti­sii­o­ni ei ole enää siel­lä­kään.

Mut­ta on­nek­si ra­vit­se­vaa Ju­ma­lan sa­naa on mah­dol­lis­ta kuul­la, vaik­ka oli­si ko­to­na kaik­ki­al­la ja ei mis­sään. Oi­ke­as­taan koti on siel­lä, mis­sä on yk­si­kin ih­mi­nen, jo­hon voin no­ja­ta ja pyy­tää evan­ke­liu­mia. Siel­lä, mis­sä saan ol­la heik­ko ja it­keä kes­kel­lä seu­ra­kan­saa pos­ket mär­ki­nä. Voin ol­la ko­to­na myös vir­tu­aa­liyh­teyk­sien kaut­ta, kun saan pu­he­li­mes­sa pyy­tää ja an­taa an­teek­si.

Voin kan­taa ko­tia sy­dä­mes­sä­ni – tai ikä­vöi­dä sin­ne jat­ku­vas­ti. Tai­vaal­li­ses­ta koti-ikä­väs­tä en ha­lua luo­pua, vaik­ka ar­jen kes­kel­lä on het­kiä, jol­loin tuo­ta ikä­vää ei juu­ri huo­maa.

Rii­na Ves­te­ri­nen