Koti on minulle merkinnyt aina monenlaisia paikkoja. Kun olin lapsi, koin kodiksi kotitalon lisäksi myös leikkimökin, jossa leikin – ja lähimetsän ja järvenrannan. Tunsin myös, että lapsuudenystävän koti naapurissa oli kotini: sinne saatoin mennä ovea kolkuttamatta. Vähitellen oma reviiri laajeni, ja olin kotonani myös lenkkipolulla ja kylänraitilla.
Kun nuorena muutin ensimmäiseen omaan asuntooni, pakkasin sängyn, kolme pahvilaatikkoa, kassillisen vaatteita ja polkupyörän pakettiautoon. Minulla oli yksi kämppis, jonka kanssa jaoimme kaksion. Tyhjyyttä kaikuvasta huoneesta tuli koti. Tunsin kodikseni myös lähiympäristön: hautausmaan, kadut, rantakalliot, bussit ja ratikat.
Pian pakkasin omaisuuteni taas banaanilaatikoihin. Ne ja kolhiintuneet huonekaluni ahdoin ystävieni avustuksella 2,5-neliöiseen varastokoppiin. Kahteen matkalaukkuun sulloin välttämättöminä pitämäni asiat – muun muassa virkkuukoukun. Menin lentokentälle ja astuin lentokoneeseen, joka vei minut vieraalle maalle. Fyysisesti mukanani kannoin vain noita kahta matkalaukkua, mutta ystävät jäivät sydämeeni.
Seuraavana aamuna pääsin uuteen asuntooni. Järjestelin huonekalut ja muut tavarat mieleni mukaisesti. Ripustin mukaan ottamani paneeliverhot olohuoneeseen. Asunnosta tuli kotini, mutta myös betonilähiön rapistuvan kerrostalon uumenista löytyi koti: Hataran käytävän päässä asui lämminsydäminen vanhus. Hänen kanssaan ei ollut yhteistä kieltä, mutta sydämen usko yhdisti. Myös puistot olivat kotini, puiston penkki ja joen likainen rantapenger olivat kotini. Meren rannalla erityisesti tunsin olevani kotona. Vanhan kaupungin kapeat kujat iltahämärissä olivat kotini – erityisesti silloin, kun lumisade oli ajanut muut ihmiset seinien sisäpuolelle.
Monenlaiset muut paikat ja maisemat ovat elämäni varrella tarjonneet minulle kodin lämpöä ja suojaa. Suomessa ja suviseuroissa käydessäni oma teltta on ollut kotini. Koti on myös löytynyt vuoren harjanteen kapealta polulta ja Suomenlinnan karulta saarelta. Olo on voinut tuntua kodikkaalta yhtä hyvin suurkaupungin vilinässä kuin hiljaisessa ja linnunlaululla koristellussa metsässäkin. Kotini oli hetken myös pienen pieni vuokra-auto, jossa nukuttiin, tehtiin aamupesut kanisterivedellä, syötiin retkikeittimellä kokattua illallista kaatosateessa.
Senkin olen huomannut, että jos johonkin paikkaan en kotiudu, yritän pikaisesti vaihtaa paikkaa. Firman pikkujoulujen illalliselta lähdin viimeistä suupalaa nieleskellen, en ollut kotonani.
Huomaan, että kotini ei ole ollut pysyvästi missään. Ja kun kodista on poissa, se ei kohta enää tunnukaan kodilta. Koen, että olen vieraana yhtälailla lapsuudenkodissani kuin entisissä kotikaupungeissani. Mikään paikka ei pysy samanlaisena lähtöni jälkeen. En pysy minäkään ja siksi lähden yhä uudelleen ja uudelleen.
Kotisiionikin on matkan varrella usein vaihtunut. Lapsuuden kotisiionin seuroissa käydessäni tunnen olevani siellä vieraana. Pienestä ja piskuisesta maalaissiionista kotiuduin hyvin Helsingin suureen siioniin. Opin tuntemaan talon monenlaiset käytävät, toimintatavat sekä runsaasti eri ikäisiä ja erilaisia ihmisiä. Kotisiioni ei ole enää sielläkään.
Mutta onneksi ravitsevaa Jumalan sanaa on mahdollista kuulla, vaikka olisi kotona kaikkialla ja ei missään. Oikeastaan koti on siellä, missä on yksikin ihminen, johon voin nojata ja pyytää evankeliumia. Siellä, missä saan olla heikko ja itkeä keskellä seurakansaa posket märkinä. Voin olla kotona myös virtuaaliyhteyksien kautta, kun saan puhelimessa pyytää ja antaa anteeksi.
Voin kantaa kotia sydämessäni – tai ikävöidä sinne jatkuvasti. Taivaallisesta koti-ikävästä en halua luopua, vaikka arjen keskellä on hetkiä, jolloin tuota ikävää ei juuri huomaa.
Riina Vesterinen
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys