Teks­ti: Tark­kai­li­ja

Ai­ka ajoin kes­kus­te­luis­sa, niin ylei­sis­sä kuin pie­nem­pien pii­rien aja­tus­ten­vaih­dos­sa, pu­hu­taan sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töis­tä. Tä­hän liit­ty­vä yh­teis­kun­nal­li­nen di­a­lo­gi avi­o­lii­ton mer­ki­tyk­ses­tä ja ole­muk­ses­ta ei voi ol­la he­rät­tä­mät­tä us­ko­vai­sis­sa­kin aja­tuk­sia. Täl­lai­sis­sa us­ko­vais­ten vä­li­sis­sä kes­kus­te­luis­sa pää­pai­no­na on, ja tu­li­si ai­na ol­la­kin, Raa­ma­tun il­moi­tus.

Sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töi­hin liit­ty­viä ai­hei­ta kä­si­tel­les­sä aja­tuk­set liik­ku­vat usein ylei­sem­mäl­lä ta­sol­la, pää­pai­non ol­les­sa sii­nä, et­tä ho­mo­sek­su­aa­li­suus omi­nai­suu­te­na ei ole syn­ti, mut­ta sen to­teut­ta­mi­nen on. Ym­mär­ret­tä­vän usein kui­ten­kin unoh­tuu, et­tä kes­kuu­des­sam­me elää us­ko­vai­sia, jot­ka kuu­lu­vat sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töi­hin. Voi ol­la, et­tä ko­vin moni ei edes tun­ne lä­hi­pi­riis­sään sel­lais­ta, jol­le täl­lai­nen osa on syn­ty­mä­lah­ja­na an­net­tu.

Olen it­se homo, ja täs­tä nä­kö­kul­mas­ta ha­lu­an ja­kaa ko­ke­muk­si­a­ni ja aja­tuk­si­a­ni. Olen saa­nut kas­vaa us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa, jos­sa kris­til­li­set ar­vot nä­kyi­vät niin kas­va­tuk­ses­sa kuin muil­la­kin ta­voin. Tämä läh­tö­koh­ta on luo­nut ai­na­kin it­sel­le­ni luot­ta­muk­sen sii­hen, et­tä kävi elä­mäs­sä mi­ten kävi, niin us­kon kaut­ta edes­sä on vain hy­vää.

Tie­ni avoi­muu­teen kävi usei­den nuo­ruu­des­sa käy­ty­jen kes­kus­te­lui­den kaut­ta. En­sim­mäis­ten vai­kei­den ko­ke­mus­ten jäl­keen huo­ma­sin, et­tä pel­ko al­koi hel­pot­tua, pu­hu­mi­nen käy­dä luon­te­vak­si ja jopa me­net­tää mer­ki­tys­tään. Pää­a­si­as­sa erit­täin roh­kai­se­vien re­ak­ti­oi­den myö­tä us­kal­sin pu­hua ti­lan­tees­ta­ni myös paik­ka­kun­ta­ni rau­ha­nyh­dis­tyk­sen kes­kus­te­luil­lois­sa.

Tar­koi­tuk­se­ni on sa­noa: ker­to­mi­nen on lo­pul­ta hy­väk­si, niin it­sel­leen kuin muil­le­kin. Avoi­muus ja roh­keus he­rät­tää luot­ta­mus­ta ja ar­vos­tus­ta. Ken­ties toi­nen on jo osan­nut­kin ar­va­ta enem­män kuin mitä an­taa ym­mär­tää.

Muu­ta­mien elä­mä­ni ai­ka­na sol­mi­mie­ni tut­ta­vuuk­sien kaut­ta olen pääs­syt ym­mär­tä­mään, et­tä en ole suin­kaan ai­noa – jos­kin roh­keu­te­ni pu­hu­mi­seen on ai­ka poik­keuk­sel­lis­ta. Moni on päät­tä­nyt ol­la hil­jaa tai ker­to­nut vain muu­ta­mil­le lä­hei­sil­leen. Tar­koi­tuk­se­ni ei ole­kaan ajaa ke­tään nou­dat­ta­maan var­sin ää­rim­mäis­tä esi­merk­ki­ä­ni, vaan pi­kem­min­kin hy­väk­sy­mään it­sen­sä ja löy­tä­mään lä­hei­sis­tään tur­vaa ja hy­väk­syn­tää.

Yk­si­lö­kes­kei­nen ai­kam­me ei hel­po­ta ti­lan­net­ta. Yh­teis­kun­nan suh­tau­tu­mi­nen sek­su­aa­li­suu­den va­paa­seen to­teut­ta­mi­seen on hy­vin su­vait­se­vai­nen, ja se aset­taa myös pai­nei­ta us­ko­vai­sil­le vä­hem­mis­töil­le. Ken­ties juu­ri yk­si­näi­syy­den pe­los­ta moni on me­net­tä­nyt us­kon­sa, jon­ka it­se kui­ten­kin olen saa­nut säi­lyt­tää. Sain voi­mia pu­hua, mut­ta näin on­nel­li­ses­ti ei kai­kil­le käy­nyt.

On myös ai­heel­lis­ta miet­tiä: kuin­ka moni on oman ti­lan­teen­sa vai­keu­den tai peit­te­lyn vuok­si pää­ty­nyt nai­mi­siin? Si­nän­sä täl­lai­nen me­net­te­ly on mah­dol­lis­ta, mut­ta se edel­lyt­tää, et­tä puo­li­sot ovat tie­toi­sia ti­lan­tees­ta. Avi­o­lii­ton sol­mi­mi­nen edel­lyt­tää avoi­muut­ta ih­mi­sel­le näin kes­kei­ses­sä asi­as­sa. Sil­loin, kun olin ti­lan­tee­ni kans­sa yk­sin ja ky­ke­ne­mä­tön pu­hu­maan, oli har­kin­nas­sa­ni jopa täl­lai­nen rat­kai­su.

On tot­ta, et­tä vaik­ka kuin­ka si­nut asi­an kans­sa on, ei sen vai­ku­tus ka­toa. Vas­taan tu­lee toi­si­naan ti­lan­tei­ta, jois­sa jou­tuu va­lit­se­maan val­ta­vir­ran vas­tai­ses­ti. Yk­si konk­reet­ti­nen esi­merk­ki on meil­le suo­ma­lai­sil­le tär­keä sau­no­mis­kult­tuu­ri. Sil­loin on tär­keä tie­tää omat ra­jan­sa. Kun oma lä­hi­pii­ri al­kaa avi­oi­tua, he­rät­tää se­kin mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia. Tä­hän ko­ke­muk­seen sa­mais­tu­vat myös ne, jot­ka elä­vät yk­sin, vaik­kei­vät kuu­lui­si­kaan sek­su­aa­li­vä­hem­mis­töön.

Vie­lä jat­ku­vam­paa on poh­jim­mai­nen tun­ne sii­tä, et­tä on eri­lai­nen kuin muut, ja tätä ko­ke­mus­ta on vai­kea sa­nal­lis­taa. Yh­tei­söm­me on eri­tyi­sen tun­net­tu per­he­kes­kei­syy­des­tään, ja seu­rois­sa tämä nä­kyy sel­väs­ti. Ul­ko­puo­li­suu­den tun­ne voi­kin muo­dos­tua kyn­nyk­sek­si sil­le, et­tä läh­tee­kö seu­roi­hin lap­si­per­hei­den kes­kel­le – pu­hu­mat­ta­kaan ke­sän isois­ta seu­rois­ta.

Vaik­ka ai­heet ovat ki­pei­tä ja he­rät­tä­vät tun­tei­ta, tah­don en­nen kaik­kea roh­kais­ta. Ih­mi­sen ar­vo Ju­ma­lan edes­sä on jo­kai­sen koh­dal­la sama, Va­pah­ta­jan so­vi­tus­työ ei kat­so ih­mi­sen muo­toa. Kaik­ki on lah­jaa Ju­ma­lal­ta, ja hä­nel­tä saa myös ru­koil­la kes­kus­te­lu­kump­pa­nia. On hyvä myös muis­taa, et­tä lä­hei­sil­leen voi ol­la ar­vo­kas muil­la­kin ta­voin kuin avi­o­puo­li­so­na tai per­heen­jä­se­ne­nä. Jo­kai­sen us­ko­vai­sen on lo­pul­ta tyy­dyt­tä­vä vain omaan osaan­sa ja oman ris­tin­sä kan­ta­mi­seen.

Toi­von, et­tä joku voi­si saa­da täs­tä apua omaan kamp­pai­luun­sa ja lä­heis­ten­sä koh­taa­mi­seen. Ti­lan­ne vaa­tii mo­lem­min­puo­lis­ta herk­kyyt­tä. Ih­mi­si­nä voim­me pää­tyä toi­mi­maan näis­sä asi­ois­sa niin, et­tä on­gel­mien sel­vit­tä­mi­seen tar­vi­taan evan­ke­liu­mia ja toi­si­naan myös am­mat­ti­aut­ta­jan apua.