Opis­to. Tuos­ta rak­kaak­si tul­lees­ta sa­nas­ta nou­see mie­leen vii­me tal­vi. Sain viet­tää vuo­den kris­til­li­ses­sä kan­sa­no­pis­tos­sa. Koti ja tur­va­paik­ka. Niin ajat­te­lin pi­mei­nä tal­vi-il­toi­na kä­vel­les­sä­ni tu­tuk­si tul­lut­ta ran­ta­tie­tä, jos­ta näki läm­pöä huo­ku­van pää­ra­ken­nuk­sen ja käm­pät. Niin ajat­te­lin, kun va­paa­vii­kon­lo­pun tul­len kä­vin ko­ti­paik­ka­kun­ta­ni suu­res­sa mar­ke­tis­sa. Kuin oli­si eri maa­il­maan tul­lut.

Opis­toa aja­tel­les­sa sy­dän läi­käh­tää. Nau­ru kup­lii si­säl­lä­ni, ja voin näh­dä edes­sä­ni ne kym­me­net nau­ra­vat kas­vot. Mie­les­sä­ni väl­käh­tää muis­to­ja. Het­ki ruo­ka­las­ta, kun pyö­re­än pöy­dän ää­res­sä on kol­me ker­taa enem­män ih­mi­siä kuin sii­hen so­pi­si. Het­ki au­las­ta, jos­sa on suu­ri jouk­ko lau­la­mas­sa. Het­ki seu­ra­mat­kal­ta, kun po­ru­kal­la kä­vel­lään rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le. Et­tä näin moni ikäi­se­ni us­koo sa­mal­la ta­val­la kuin minä!

Sa­maan ai­kaan si­sin­tä­ni myös kai­her­taa. Kai­her­taa ne muis­tot, kun tun­tui yk­si­näi­sel­tä. Tun­tee sen pääl­le kaa­tu­van vä­sy­myk­sen. Tun­tee ne ko­ti­maa­nan­tait, kun oli­si pi­tä­nyt pa­ka­ta opis­tol­le, mut­ta oli­si ha­lun­nut vain it­keä, kun ei oli­si jak­sa­nut aja­tel­la koko läh­töä. Kun tun­tui ylit­se­pää­se­mät­tö­mäl­tä ol­la seu­raa­vat kym­me­nen päi­vää so­si­aa­li­nen. Kai­her­taa ne muis­tot, kun miet­ti, et­tä on­ko täs­sä mi­tään jär­keä. Kun us­ko oli ko­e­tuk­sel­la.

Sy­dän läi­käh­tää taas on­nes­ta, kun muis­taa mitä huo­nois­ta het­kis­tä seu­ra­si. Sai tun­tea ys­tä­vän siu­naa­van kä­den olal­la, sai pur­kaa si­sin­tä. Sai huo­ma­ta, et­tä mi­nus­ta­kin vä­li­te­tään, enem­män kuin iki­nä osa­sin ku­vi­tel­la. Sai kes­kus­tel­la us­kos­ta ja elä­mäs­tä opet­ta­jien kans­sa. Sai kuul­la joka aa­mu, heti he­rät­ty­ään, et­tä mi­nä­kin saan us­koa. Jak­soi taas luot­taa.

Tut­tu sa­non­ta opis­ton käy­neel­tä: us­ko oma­koh­tais­tui. Se piti koh­dal­la­ni paik­kaan­sa ai­van täy­del­li­ses­ti. Se, et­tä sai joka aa­mu kuul­la evan­ke­liu­mia, lau­laa Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä, käy­dä seu­rois­sa ys­tä­vien kans­sa ja kes­kus­tel­la us­kos­ta, an­toi val­ta­vas­ti. Nuo­ruus­vuo­sien suur­ten myl­ler­rys­ten jäl­keen oli enem­män kuin tar­peel­lis­ta saa­da elää kes­kel­lä us­ko­vais­ten jouk­koa, lin­tu­ko­dos­sa. Ei us­ko­mi­nen ol­lut it­ses­tään­sel­vyys opis­tos­sa­kaan, mut­ta se tun­tui pal­jon hel­pom­mal­ta.

Mie­les­sä käy­vät vä­hän vä­liä vii­mei­set het­ket opis­tos­sa. Miet­tii, osa­sin­ko naut­tia tar­peek­si? Otin­ko opis­tos­ta kai­ken mah­dol­li­sen ir­ti? Min­kä­lai­sen ku­van jä­tin toi­sil­le it­ses­tä­ni? Käy mie­les­sä, olin­ko nolo, kun tein näin; olin­ko lii­an in­no­kas, kun tein noin. Olo tun­tuu hie­man ah­dis­tu­neel­ta. Oli­ko opis­to­vuo­si oi­ke­as­ti niin hyvä kuin se tun­tui ja tun­tuu yhä?

Tun­tui kuin vii­mei­nen viik­ko oli­si tul­lut het­kes­sä. Oli­kin yh­täk­kiä vii­mei­set het­ket naut­tia tois­tem­me seu­ras­ta. Yh­teis­tä te­ke­mis­tä, il­lat tek­ni­sen ti­las­sa, kun työt piti vii­meis­tel­lä, pal­jon muis­te­loi­ta. Vii­mei­sen il­lan au­la­het­ki mel­kein koko opis­to­jou­kon voi­min. Yh­tei­siä muis­to­ja, nau­rua, vä­hän kyy­ne­liä ja sy­dä­mes­tä nou­se­vaa lau­lua.

Muis­tuu mie­leen eri kes­kus­te­luis­ta nous­sei­ta sa­man­kal­tai­sia aja­tuk­sia kuin it­sel­lä­kin. "Opis­to­vuo­si oli kas­vat­ta­va, an­toi­sa, rank­ka ja juu­ri so­pi­va tä­hän het­keen. Hyvä kun lop­puu, tämä oli hy­vän pi­tui­nen ai­ka. Elä­mä jat­kuu opis­ton­kin jäl­keen." Ja niin on jat­ku­nut­kin. Vies­tit opis­to­ryh­mäs­sä, ilah­tu­neet koh­taa­mi­set niin tois­ten opis­to­lais­ten kuin hen­ki­lö­kun­nan­kin kans­sa, nau­ra­vai­nen opis­to­ta­paa­mi­nen Su­vi­seu­rois­sa.

Vuo­si sit­ten se al­koi. Tä­hä­nas­ti­sen elä­mä­ni haus­kin, vä­sy­nein, kas­vat­ta­vin ja an­toi­sin vuo­si. Se oli pa­ras vuo­si juu­ri sii­hen het­keen.

"Kirk­kaat rie­mun ää­net soi­vat,

tä­nään sy­dä­mes­sä­ni.

Muis­tot kii­tos­mie­len toi­vat,

sii­tä kii­tän nöy­räs­ti." VK 470:1

Ni­mi­merk­ki