Suviseuroissa näkyy mielestäni selkeimmin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen perhekeskeisyys. Seurakenttä on täynnä erikokoisia perheitä yksittäin, kaksittain tai isommissa porukoissa. Moni kaltaiseni saattaakin kysyä, onko minulle tilaa Suviseuroissa?
Vuosikausia Suviseurojen ympärillä mielessäni on pyörinyt samat ahdistuksen aiheet: miten matkustan matkat, missä olen yötä, kenen kanssa liikun ja ennen kaikkea – kenen kanssa menen ehtoolliselle? Kaikki muu hoituu aina jotenkin, mutta ehtoolliskaveri on paras sopia jo ennen seuroja.
Yleiseen sosiaaliseen ahdistukseen olen hakenut helpotusta työvuoroista. Olen ottanut tavaksi tehdä 1–3 työvuoroa. Kun ahdistaa paljon, otan kolme vuoroa. Työvuoroissa saan olla Suviseuroissa ja aika kuluu nopeasti. Tapaan ihmisiä ja parhaimmillaan on syntynyt syvällisiä keskusteluita tiestä ja matkasta. Eikä mahdotonta ole, että ihmissuhde jatkuu työvuoron jälkeenkin. Sitä en kuitenkaan vaadi, vaan haen työvuorosta ensisijaisesti tunnetta olla tarpeellinen ja tärkeä osa Suviseuroja.
Joitakin vuosia sitten tein päätöksen, etten soittele kesken seurojen kavereille vain seuran puutteessa. Kuljen kentällä ja pysähdyn juttelemaan kohtaamieni tuttujen, ystävien ja sukulaisten kanssa. Vakuuttelen itselleni, että Luoja hoitaa minun seuraksi ihmisen, jota kullakin hetkellä tarvitsen. Olen kyllästynyt soittelemaan lähipiirin läpi ja kuulemaan, että kaikilla muilla on juuri sillä hetkellä jotakin muuta: serkku-, kummi-, opisto-, kuoro-, lomamatka- tai mikä tahansa tapaaminen, joku on juuri tullut vanhempiensa vaunulle, joku on menossa työvuoroon ja loput eivät vastaa puhelimeen.
Ainaisen sosiaalisen stressin tilalle olen saanut hyviä keskusteluja sekä mielenkiintoisia ja yllättäviä kohtaamisia. Niiden välissä on mukava istua seurakentälle katselemaan ihmisiä tai seuratelttaan sen tärkeimmän sanoman äärelle ja lepäämään sosiaalisesta aktiivisuudesta.
Kun puolison kaipuu ja tyytymättömyys on ollut pahinta, olen nähnyt ympärillä vain rakastuneita pareja, kauniita vauvamahoja ja täydellistä perheonnea. Niissä seuroissa ei ole ollut yhtään väsynyttä äitiä, kiukuttelevaa lasta tai kapinoivaa nuorta.
Seurustelun päättymisen jälkeen Suviseurat pelottivat entistä enemmän. Varmuuden vuoksi otin kolme työvuoroa. Työvuoron puitteissa sain kuljeskella pitkin seurakenttää ja -aluetta ja katsella ihmisiä. Näin paljon muutakin kuin perheonnea, myös erikokoisia aikuisia sinkkuporukoita ja yksin kulkevia. Enpä tainnutkaan olla ainoa, joka ei nauti perheonnesta. Koin, että minullekin on paikka täällä. Kunhan ensin hyväksyin elämäntilanteeni ja itseni, voin nauttia yksinolosta kymennien tuhansien joukossa.
Joka vuosi Suviseuroihin valmistautumiseen ja ehkä lähtöönkin liittyy paljon negatiivisiakin tunteita. Joka vuosi mietin, jäänkö ensi vuonna kotiin? Tänä kesänä ajattelin, että en halua käyttää vähiä kesälomapäiviä Suviseuroihin. Kotiin jääminen alkoi kuitenkin kesän lähestyessä tuntua mahdottomalta. Pienen siionin pienissä, vaikkakin lämminhenkisissä seuroissa kasvoi kaipuu isoon telttaan voimallisen veisuun keskelle ja niinpä toukokuussa pyysin ”suviseuravapaat” ihan kuin automaationa.
Sinkkuna minulla on ollut mahdollisuus vuosi toisensa jälkeen istua illat seurateltassa nauttimassa sieluun käyvästä laulusta. En mieti asuntovaunujen perheonnea. Mieli on äärimmäisen kiitollinen. Ei vain Suviseuroista, vaan vuosien kulusta ja myös vastoinkäymisistä ja toteutumattomista toiveista, virheistä ja oppimisista. Toivottavasti ensi vuonnakin on voimia ja mahdollisuus istua teltassa veisaamassa ääni käheäksi.
”Nyt ihmettelen tässä,
näin, Herra, elämässä
lastasi talutat:
suot armolahjojasi
ja hoidat sanallasi
ja joka päivä armahdat.
Aamusta aamuun herään
ja ilta illan perään
käyn rauhaas nukkumaan.
Voin päivän päivään liittää,
ja hyvyyttäsi riittää,
et, Herra, väsy auttamaan.”
(VK 560:3-4)
Riina Vesterinen
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys