Su­vi­seu­rois­sa nä­kyy mie­les­tä­ni sel­keim­min van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sen he­rä­tys­liik­keen per­he­kes­kei­syys. Seu­ra­kent­tä on täyn­nä eri­ko­koi­sia per­hei­tä yk­sit­täin, kak­sit­tain tai isom­mis­sa po­ru­kois­sa. Moni kal­tai­se­ni saat­taa­kin ky­syä, on­ko mi­nul­le ti­laa Su­vi­seu­rois­sa?

Vuo­si­kau­sia Su­vi­seu­ro­jen ym­pä­ril­lä mie­les­sä­ni on pyö­ri­nyt sa­mat ah­dis­tuk­sen ai­heet: mi­ten mat­kus­tan mat­kat, mis­sä olen yö­tä, ke­nen kans­sa lii­kun ja en­nen kaik­kea – ke­nen kans­sa me­nen eh­tool­li­sel­le? Kaik­ki muu hoi­tuu ai­na jo­ten­kin, mut­ta eh­tool­lis­ka­ve­ri on pa­ras so­pia jo en­nen seu­ro­ja.

Ylei­seen so­si­aa­li­seen ah­dis­tuk­seen olen ha­ke­nut hel­po­tus­ta työ­vuo­rois­ta. Olen ot­ta­nut ta­vak­si teh­dä 1–3 työ­vuo­roa. Kun ah­dis­taa pal­jon, otan kol­me vuo­roa. Työ­vuo­rois­sa saan ol­la Su­vi­seu­rois­sa ja ai­ka ku­luu no­pe­as­ti. Ta­paan ih­mi­siä ja par­haim­mil­laan on syn­ty­nyt sy­väl­li­siä kes­kus­te­lui­ta ties­tä ja mat­kas­ta. Ei­kä mah­do­ton­ta ole, et­tä ih­mis­suh­de jat­kuu työ­vuo­ron jäl­keen­kin. Sitä en kui­ten­kaan vaa­di, vaan haen työ­vuo­ros­ta en­si­si­jai­ses­ti tun­net­ta ol­la tar­peel­li­nen ja tär­keä osa Su­vi­seu­ro­ja.

Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten tein pää­tök­sen, et­ten soit­te­le kes­ken seu­ro­jen ka­ve­reil­le vain seu­ran puut­tees­sa. Kul­jen ken­täl­lä ja py­säh­dyn jut­te­le­maan koh­taa­mie­ni tut­tu­jen, ys­tä­vien ja su­ku­lais­ten kans­sa. Va­kuut­te­len it­sel­le­ni, et­tä Luo­ja hoi­taa mi­nun seu­rak­si ih­mi­sen, jota kul­la­kin het­kel­lä tar­vit­sen. Olen kyl­läs­ty­nyt soit­te­le­maan lä­hi­pii­rin läpi ja kuu­le­maan, et­tä kai­kil­la muil­la on juu­ri sil­lä het­kel­lä jo­ta­kin muu­ta: serk­ku-, kum­mi-, opis­to-, kuo­ro-, lo­ma­mat­ka- tai mikä ta­han­sa ta­paa­mi­nen, joku on juu­ri tul­lut van­hem­pien­sa vau­nul­le, joku on me­nos­sa työ­vuo­roon ja lo­put ei­vät vas­taa pu­he­li­meen.

Ai­nai­sen so­si­aa­li­sen stres­sin ti­lal­le olen saa­nut hy­viä kes­kus­te­lu­ja sekä mie­len­kiin­toi­sia ja yl­lät­tä­viä koh­taa­mi­sia. Nii­den vä­lis­sä on mu­ka­va is­tua seu­ra­ken­täl­le kat­se­le­maan ih­mi­siä tai seu­ra­telt­taan sen tär­keim­män sa­no­man ää­rel­le ja le­pää­mään so­si­aa­li­ses­ta ak­tii­vi­suu­des­ta.

Kun puo­li­son kai­puu ja tyy­ty­mät­tö­myys on ol­lut pa­hin­ta, olen näh­nyt ym­pä­ril­lä vain ra­kas­tu­nei­ta pa­re­ja, kau­nii­ta vau­va­ma­ho­ja ja täy­del­lis­tä per­he­on­nea. Niis­sä seu­rois­sa ei ole ol­lut yh­tään vä­sy­nyt­tä äi­tiä, kiu­kut­te­le­vaa las­ta tai ka­pi­noi­vaa nuor­ta.

Seu­rus­te­lun päät­ty­mi­sen jäl­keen Su­vi­seu­rat pe­lot­ti­vat en­tis­tä enem­män. Var­muu­den vuok­si otin kol­me työ­vuo­roa. Työ­vuo­ron puit­teis­sa sain kul­jes­kel­la pit­kin seu­ra­kent­tää ja -alu­et­ta ja kat­sel­la ih­mi­siä. Näin pal­jon muu­ta­kin kuin per­he­on­nea, myös eri­ko­koi­sia ai­kui­sia sink­ku­po­ru­koi­ta ja yk­sin kul­ke­via. En­pä tain­nut­kaan ol­la ai­noa, joka ei nau­ti per­he­on­nes­ta. Koin, et­tä mi­nul­le­kin on paik­ka tääl­lä. Kun­han en­sin hy­väk­syin elä­män­ti­lan­tee­ni ja it­se­ni, voin naut­tia yk­si­no­los­ta ky­men­nien tu­han­sien jou­kos­sa.

Joka vuo­si Su­vi­seu­roi­hin val­mis­tau­tu­mi­seen ja eh­kä läh­töön­kin liit­tyy pal­jon ne­ga­tii­vi­si­a­kin tun­tei­ta. Joka vuo­si mie­tin, jään­kö en­si vuon­na ko­tiin? Tänä ke­sä­nä ajat­te­lin, et­tä en ha­lua käyt­tää vä­hiä ke­sä­lo­ma­päi­viä Su­vi­seu­roi­hin. Ko­tiin jää­mi­nen al­koi kui­ten­kin ke­sän lä­hes­ty­es­sä tun­tua mah­dot­to­mal­ta. Pie­nen sii­o­nin pie­nis­sä, vaik­ka­kin läm­min­hen­ki­sis­sä seu­rois­sa kas­voi kai­puu isoon telt­taan voi­mal­li­sen vei­suun kes­kel­le ja niin­pä tou­ko­kuus­sa pyy­sin ”su­vi­seu­ra­va­paat” ihan kuin au­to­maa­ti­o­na.

Sink­ku­na mi­nul­la on ol­lut mah­dol­li­suus vuo­si toi­sen­sa jäl­keen is­tua il­lat seu­ra­tel­tas­sa naut­ti­mas­sa sie­luun käy­väs­tä lau­lus­ta. En mie­ti asun­to­vau­nu­jen per­he­on­nea. Mie­li on ää­rim­mäi­sen kii­tol­li­nen. Ei vain Su­vi­seu­rois­ta, vaan vuo­sien ku­lus­ta ja myös vas­toin­käy­mi­sis­tä ja to­teu­tu­mat­to­mis­ta toi­veis­ta, vir­heis­tä ja op­pi­mi­sis­ta. Toi­vot­ta­vas­ti en­si vuon­na­kin on voi­mia ja mah­dol­li­suus is­tua tel­tas­sa vei­saa­mas­sa ää­ni kä­he­äk­si.

”Nyt ih­met­te­len täs­sä,

näin, Her­ra, elä­mäs­sä

las­ta­si ta­lu­tat:

suot ar­mo­lah­jo­ja­si

ja hoi­dat sa­nal­la­si

ja joka päi­vä ar­mah­dat.

Aa­mus­ta aa­muun he­rään

ja il­ta il­lan pe­rään

käyn rau­haas nuk­ku­maan.

Voin päi­vän päi­vään liit­tää,

ja hy­vyyt­tä­si riit­tää,

et, Her­ra, väsy aut­ta­maan.”

(VK 560:3-4)

Rii­na Ves­te­ri­nen