Nimimerkki Tarmokas perheenäiti
Keski-ikään ehtineenä perheenäitinä olen ehtinyt jo osani puolesta kokea monenlaista. Aktiivisena tyyppinä olen työskennellyt usealla alalla. Korkeakouluopiskelijana en miettinyt tai haaveillut varsinaisesti mistään urasta tai ammatista. Nautin uuden oppimisesta. Olen kulkenut oppi, into ja sydän mukana kohti uusia haasteita. Kouluttanut itseäni, mennyt aina sitä kohti, mikä kiinnostaa ja mikä parantaisi mahdollisuuksiani työmarkkinoilla.
Lasten varhaisiässä hoidin heitä kotona ja kävin osa-aikatyössä. Sittemmin elämä on soljunut niin, että en ole työllistynyt vakituisiin, pitempiin työsuhteisiin. Monenlaista itselleni mieluisaa työtä olen tehnyt, mutta vain pätkissä, lomittajana, keikkalaisena, sijaisena ja osa-aikaisena. Kaipuu kokoaikaiseen työhön on kasvanut itsessäni niin suureksi, etten haluaisi enää toimia ”heittopussina”, vaikka joustava olenkin.
Äitinä olen saanut tarjota läsnäolevaa, osallistavaa ja kannustavaa kasvatusta lapsillemme. Olen toiminut autokoulun opettajana, taksikuskina sekä digioppaana nuorillemme. Jaamme vastuita puolisoni kanssa. Kodissamme vallitsee avoin ja välitön ilmapiiri, jossa jaetaan niin arjen tapahtumia ja kuulumisia kuin ajankohtaisia aiheita sekä syvällisiäkin teemoja.
Olen kokenut myös ajoittaisia masennuksen tunteita sekä henkistä jaksamattomuutta, joka on onneksi ollut ohimenevää. Toimintani on voinut hetkittäin ”sakata”. On pitänyt tietoisesti keksiä itselle mielekästä tekemistä. Kysyä itseltä: mikä minua virkistää?
Työpäivän jälkeen olen kaivannut nokoset. Illalla taas haukottelen ja koen, että uni voittaa ja vetää petiin. Kun taas työtä vailla olevana kaipaan omaa tilaa ja ihan konkreettisesti sitä, että saan olla etäällä kodista. Omissa ympyröissäni. Omissa ajatuksissani. Toteuttaa jollain lailla itseäni. Tehdä itselleni mieleisiä asioita, muualla kuin kotona.
Perheenä olemme liikkuneet luonnossa sekä käyneet marjastamassa. Innokkaana poimijana olen myös myynyt marjoja. Puolison kanssa yhteiset reissut metsän siimeksessä ovat tarjonneet tarpeellista yhteistä aikaa ja juttelutuokioita. Olen ollut aidosti iloinen siitä, että sain olla puolukassa kauniina syyspäivinä.
Minun päivärytmini on aina yhtä säännöllinen. Miehen käydessä päivätyössä hän näkee tärkeänä sen, että laskut tulevat maksetuksi, autossa on bensaa työmatkoille ja säästöönkin jäisi varoja. Hän kyselee minulta, miten on työnhaku edennyt. Toivoo ja rukoilee, että työnhakuni onnistaisi. On kannustava. Minun vastuullani on usein kaupassa käynti ja ruoanlaitto, lauantainen imurointipäivä on säilytetty isälle ja lapsille. Tällöin on minulla on vapaata, jolloin lähden liikuntaharrastusten pariin.
Hassua kyllä, mutta rahasta puhutaan paljon enemmän silloin, kun sitä on vähän. Näin ainakin meidän perheessä. Lapset lienevät saaneet suhteellisen realistisen kuvan, mihin rahaa taloudenpidossa kuluu – ja oppineet myös järkevää rahankäyttöä. Apua on aina tarjolla, sitä pitää vain hakea sinnikkäästi ja ajallaan.
Työttömyys on epämukava asia, jota ei toivoisi kenenkään osaksi. Elinkustannukset ovat nouseva trendi, ruokakin on nykyään niin kallista ja sitä menee paljon poikavaltaisessa perheessä. Varsinaisesti puutetta ei ole tarvinnut kärsiä, mutta keinot senkin välttämiseen ovat monet.
Työttömyys on yllättävä käänne elämässä, sen kanssa on päivä kerrallaan elettävä. Vertaistuki ja kaikki eteenpäin auttaminen, kuten taloudellinen tuki ja työnhaun tehostaminen, vinkit työpaikoista ja aito kannustustaminen auttaa työtöntä. Vilpitön ymmärrys, että ihminen haluaa eteenpäin elämässä. Se, että joku tarjoaisi työtä, olisi sydämellinen ele perheenäidille.
Kelan tukien leikkaukset osuvat liian kipeästi työttömään vanhempaan. Hänen ja perheensä leipä kaventuu puolikkaasta siivuun. Ilman lapsikorotuksia on suorastaan mahdoton pärjätä. Työttömyystuki ei riitä kuin hädin tuskin asuntolainan erän lyhennykseen. Kilvan kasvavat paitsi korot, myös apua tarvitsevien jonot.
Työnhakukaan ei ole ihan helpoimmasta päästä. Valmistuin vasta uuteen ammattiin ja olin ajatellut löytäväni suoraan työpaikan oppisopimuksen kautta. Näin ei käynyt. Suhdanteet jylläävät, ja eipä ollutkaan töitä ammattilaiselle alalla, jolla puhutaan olevan. Pitää rohjeta katsoa osaamistaan laajemmin, hakea useita paikkoja. Samoin hakemuksiin ja työkyselyihin vastaukset voivat viipyä tai jäädä tulematta. Tällöin työllistyminen voi tuntua viilipyttymäisen hitaalta.
Olen kuitenkin jo siinä iässä, että työelämätaitojen lisäksi tunnistan omat kyvykkyyteni ja taitoni sekä voimavarani. Työkalupakissa on itsetuntemusta, vastuunottokykyä, sitoutumisen taitoa ja monia muita hyveitä, joita työssäolo on jo kartuttanut. Minulla on lahjoja moneen.
Kun tapaan ihmisiä seuroissa, kaupassa tai kirpputorilla, usein puhutaan töistä ja säistä. Ei aina tunnu kivalta vastata sen tuhannennen kerran kysymykseen, oletko ollut töissä viime aikoina. Empaattisen ystävänkin kohdalla huomaan napakan vastauksen jälkeen poikkeavani jo muuhun aiheeseen.
Harmittaa se, että työttömänä joutuu ikään kuin selittelemään tilannettaan. Tilanne ei ole niin tasapainoinen kuin työssä käyvällä. Se ei sitä syystäkään ole, aiheuttaahan työnpuute jo itsessään elämän kaventumista monilta osin. Jokaisen elämä on kuitenkin ihan yhtä arvokas, oli sitten töitä tai ei.
Elämänosia ajatellessa on käynyt mielessä, että miksi tuo toinen, vaikkapa oma sisko tai veli, saattomies taikka naapuri, saa porskuttaa vuodesta toiseen samassa työssä. Miehenikään ei ole tainnut tehdä yhtään varsinaista työhakemusta, ja minä niitä rustailen viikoittain.
Koen kiitollisuutta uskon lahjasta, terveydestä, lapsista ja puolisosta. Perheestä ja suvusta. Ystävistäkin, vaikka en niin usein heidän luokse pääsekään pitkien välimatkojen vuoksi. Yhteydenpitotavat ovat monet. On läsnäoloa, välittämistä ja rakkautta.
Koen myös toisia tuntemisia. Jonakin päivänä olen tarmokkaasti hakemusten kimpussa, toisena päivänä levähdän tai puuhailen jotain muuta. Iloisuuteni ja hupsutteluni soisin säilyvän. Lapset aistivat herkästi, jos äidin mielialassa on apeutta. Viihdyn silloin mieluusti ihan itsekseen, omissa oloissani.
Lapsilla on hyviä harrasteita, kuten itsellänikin. Nuoret menestyvät koulussa. Pärjäävät ja löytävät alansa, työllistyvät. Lapsissa on tulevaisuus. Mutta on se minussakin. Kunhan vain saisin työtä.
Minun mottoni on ”vierivä kivi ei sammaloidu”. En ole lannistunut, vaan annan itselleni tilaa. Kuulostelen itseäni, mikä tälle päivälle olisi hyvä ratkaisu. Kirjoitan itselleni viikko-ohjelman, jossa jokaiselle päivälle on joku meno taikka tekeminen, kuten leivonta. Käyn myös kuntosalilla ja harrastan monipuolista liikuntaa. Kuuntelen podcasteja ja luen kirjastossa. Pysyn ajan tasalla. Kehitän itseäni. Ennen kaikkea koetan olla avoin mahdollisuuksille sekä lempeä itselleni.
Olen mukana myös vapaaehtoistyössä, voimavarojeni mukaan. Näin saan sisältöä ja mukavaa vaihtelua elämääni. Koen, että sydän ohjaa sinne, missä tarvitaan. Lähimmäistä auttaessani koen, että oma ymmärrys sairauksia ja elämän vajavuuksia kohtaan on lisääntynyt. Ymmärrän heikkoja ja sairaita. Haluan olla heidän tukenaan ja rinnallaan. Haluan tuoda iloa toisille.
Siionin työhön ei ole läheskään aina helppoa osallistua. Monesti niissäkin tarvitaan ajallisia varoja, kun leivotaan, ostetaan narutusvoittoja ja kukkia pöydille. Jollekin saattaa olla jo se, että saa itselleen ja perheelleen ruoan pöytään, järjestelyssä. Ainakin se vaati voimavaroja, kun lähes joka kerta kaupassa laskee rahojen riittävyyttä, jos tilipäivä ei ole tällä viikolla.
Mielestäni Siionin työssä pitäisi paremmin tunnistaa, puhua ja myöntää osallistumisen mahdollisuudet. Luoda niihin jokaiselle ja eri elämäntilanteisiin sopivia malleja. Työmuodoissa ajatellaan usein, miten yhdessä osallistutaan. Vaikkapa myyjäisvastuuta voisi jakaa niin, että kustannuksia aiheuttavien tapojen sijaan voisi osallistua hankkimalla työntekijät vuoroihin.
Kenties rauhanyhdistyksellä voisi olla sisällä postilaatikon tyyppinen pienempi laatikko? Tähän jäsenet saisivat halutessaan laittaa postia, kuten jäsenyysilmoituksia, ideoita tai ehdotuksia toimikunnille tai ihan vain palautetta toiminnasta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys