Syy­sau­rin­ko pais­taa pui­den ta­kaa. Sor­mis­sa pyö­räh­te­le­vät suu­ret, pu­nai­set puo­lu­kat. Mie­tin ih­meis­sä­ni: on ta­val­li­nen ar­ki­aa­mu ja saan elää täl­lai­sen het­ken! Olem­me tä­nään ta­van­neet en­sim­mäis­tä ker­taa: minä va­paa­eh­toi­se­na ja nämä lap­set, jot­ka nyt vie­res­sä­ni kyyk­ki­vät puo­lu­koi­ta poi­mien. Luo­tam­me jo toi­siim­me. Tyy­ty­väi­si­nä nos­te­lem­me suu­ria mar­jo­ja äm­pä­riin. Mi­tään ta­voit­tei­ta poi­min­nas­sa ei ole, kaik­ki on ilon puo­lel­la.

Va­paa­eh­toi­se­na olen tu­tus­tu­nut uu­teen per­hee­seen ja eri­tyi­ses­ti sen pie­niin lap­siin. Vie­raa­seen ko­tiin me­ne­mi­nen jän­nit­ti aluk­si, sil­lä koti on jo­kai­sel­le tär­keä paik­ka, jo­hon vie­raan on as­tut­ta­va kun­ni­oit­ta­vin as­ke­lin. Puo­luk­ka­reis­sun li­säk­si olem­me ol­leet las­ten kans­sa puis­tos­sa, lu­ke­neet kir­jo­ja, ra­ken­ta­neet pa­la­pe­le­jä, lei­po­neet pul­laa ja pi­pa­rei­ta. Ei mi­tään suur­ta­lous­keit­ti­ö­tai­ki­noi­ta, vaan so­pi­van pie­niä eriä, jot­ta kaik­ki saa­vat vä­hän osal­lis­tua, mut­ta lei­po­mi­seen ei kulu lii­an pit­kää ai­kaa.

Pul­lan lei­von­nas­sa mi­nul­la oli apu­na kah­dek­san jou­tui­saa kät­tä. Yk­si se­koit­ti jau­ho­ja, toi­nen li­sä­si kar­de­mum­maa, jo­kai­nen sai lei­poa oman­lai­sen­sa pul­lan­pöt­ky­län. Kun pul­lat tu­li­vat uu­nis­ta, söim­me tyy­ty­väi­sin hau­kuin. ”On­han hy­viä pul­lia?” ky­syi­vät lap­set. ”Kyl­lä on, oli niin näp­pä­rät lei­pu­rit!”

Kun omat lap­se­ni oli­vat ihan pie­niä, oli­sin toi­vo­nut jo­ta­kin täl­lais­ta: et­tä joku tu­lee käy­mään, ja­kaa vas­tuu­ta het­ken ja tuo olon, et­tä ta­val­li­nen ar­ki­aa­mu kul­kee eteen­päin. Jos nyt voin it­se tar­jo­ta jol­le­kin sen tun­teen, teen sen mie­lel­lä­ni – muu­ta­ma tun­ti ker­ral­laan, muu­ta­man vii­kon vä­lein. Sa­mal­la olen saa­nut it­sel­le­ni pys­ty­vyy­den ko­ke­muk­sia: sel­vi­än las­ten kans­sa, ta­val­li­set ar­ki­set ilot riit­tä­vät ja yh­dis­tä­vät mei­tä. Ei tar­vit­se kek­siä mi­tään eri­tyis­tä, koh­taa­mi­nen riit­tää ja se, et­tä olem­me ih­mi­siä toi­sil­lem­me. Hy­my­huu­lin huik­kaam­me huo­me­net ovel­la ja hy­my­huu­lin huis­ku­tam­me hei­pat: näh­dään taas!

Ai­na, kun ta­paa­mi­sen jäl­keen läh­den ko­tiin, as­kel on ih­meel­li­sen ke­vyt.

Ma­ria Hy­vä­ri

Täs­sä blo­gi­teks­tis­sä ker­rot­tu va­paa­eh­tois­työ liit­tyy Lap­si­ri­kas-hank­kee­seen. Se on Ou­lun kau­pun­gin ja Raa­hen hy­vin­voin­ti­kun­ta­yh­ty­män alu­eel­la toi­mi­va han­ke, joka tu­kee eri­tyi­ses­ti iso­ja lap­si­per­hei­tä. Han­ket­ta hal­lin­noi ou­lu­lai­nen Au­ta Las­ta ry. Täl­lä het­kel­lä han­ke koh­taa jo 160 lap­si­per­het­tä Ou­lus­sa ja 60 lap­si­per­het­tä Raa­hen hy­vin­voin­ti­kun­ta­yh­ty­män alu­eel­la. Näis­sä per­heis­sä on yh­teen­sä yli 1 300 las­ta. Vaik­ka han­ke pai­not­tuu yli ne­li­lap­sis­ten per­hei­den tu­ke­mi­seen, on tu­kea an­net­tu myös pie­nem­piin per­hei­siin.