An­te­ro Ii­va­ri­nen

Men­nyt kesä toi tul­les­saan meil­le "per­heen­li­säys­tä", huol­let­ta­via li­sää. Olem­me jo pit­kään haa­veil­leet muut­toa maal­le oma­va­rai­se­lä­mää viet­tä­mään. Vie­lä ei kum­min­kaan ole löy­ty­nyt sel­lais­ta asun­toa, joka oli­si meil­le juu­ri se oi­kea.

Ajat­te­lim­me, et­tä voi­sim­me oi­ke­an pai­kan löy­ty­mis­tä odo­tel­les­sa teh­dä ny­kyi­ses­tä asuin­pai­kas­ta mah­dol­li­sim­man oma­va­rai­sen. Lai­toim­me al­ku­ke­säs­tä kas­vi­maan, jo­hon is­tu­tim­me pe­ru­nat, re­tii­sit, si­pu­lit, pork­ka­nat, lan­tut ja nau­riit muut maan si­sään odot­te­le­maan Luo­jan an­ta­maa kas­vua.

Sa­moin teim­me an­tu­rat sa­la­o­ji­neen maa­kel­la­ril­le, ja kel­la­rin asen­nus- ja peit­to­työt oli­vat val­miit juu­ri so­pi­vas­ti en­nen pe­ru­nan­nos­toa. Kesä oli siis taas ker­ran työn­täy­tei­nen, mut­ta mu­ka­vas­ti jo­kai­nen lap­sis­ta osal­lis­tui omal­la työ­pa­nok­sel­laan ja tai­doil­laan näi­hin töi­hin. Jos ei jo­tain kiin­nos­ta­nut la­pi­oi­da mul­taa tai nos­taa pe­ru­noi­ta, niin sit­ten hän lait­toi ruo­kaa tai hoi­ti pie­nim­piä si­sa­ruk­si­aan.

Olim­me pu­hu­neet myös hyö­dyl­li­sis­tä ko­tie­läi­mis­tä. Kun lap­sil­ta ky­syt­tiin, niin lei­jo­na oli­si hyvä ko­din var­ti­ja tai nor­su kä­te­vä ome­nan­poi­mi­ja ja ome­na­so­seen te­ki­jä syk­syi­sin. Jo­kai­nen eläin osai­si teh­dä jo­tain hyö­dyl­lis­tä ko­to­nam­me. Pää­dyim­me ka­noi­hin, kos­ka sat­tui­vat ole­maan vä­hän lä­hem­pä­nä kuin Af­ri­kan hyö­dyl­li­set ko­tie­läi­met ja jo­ten­kin suo­ma­lai­seen ko­tiim­me so­pi­vam­pia. Ka­nat ovat kä­te­viä mu­ni­maan ja syö­mään kaik­ki ruu­an­täh­teet. Ja kyl­lä­hän ne ovat kuu­lem­ma ai­ka help­po­hoi­toi­si­a­kin.

No, niin­hän sit­ten kävi, et­tä myös ka­na­la ul­ko­ai­tauk­si­neen il­mes­tyi ton­til­lem­me. Puh­dis­te­tuis­ta maa­li­pön­töis­tä saa­tiin pe­sät, sa­moin juo­ma- ja ruo­ka-au­to­maa­tit, or­ret ja läm­pö­lam­put löy­si­vät paik­kan­sa. Vi­ra­no­mai­sil­moi­tuk­sen jäl­keen aloim­me sel­vit­tä­mään, mil­lai­sia ka­na­ro­tu­ja oli­si tar­jol­la. Työ­ka­ve­ril­ta saim­me iso­ja pe­rin­tei­siä maa­ti­ais­ka­no­ja ja yh­den ti­pun. Li­säk­si pal­jon neu­vo­ja ja oh­jei­ta. Lo­put pie­nem­mät ka­nat saim­me ihan oi­ke­al­ta ka­na­vä­lit­tä­jäl­tä tuos­ta lä­hel­tä. Nuo pie­nem­mät ka­nat ovat tosi seu­ral­li­sia: syö­vät kä­des­tä ja tu­le­vat sy­liin.

Pi­ha­maal­ta kuu­luu ny­kyi­sin pii­pi­tys­tä ja pot­po­tus­ta, kun ka­nat tal­lus­te­le­vat pit­kin tont­ti­am­me. Vä­lil­lä is­tu­vat ik­ku­na­lau­dal­la ja kurk­ki­vat si­säl­le ta­loom­me, jos­ko pää­si­si­vät myös kah­vil­le. Töis­tä tul­les­sa­ni juok­se­vat au­ton vie­reen odot­ta­maan, oli­si­ko isän­näl­lä jää­nyt eväs­lei­piä syö­mät­tä.

Lap­set hoi­te­le­vat ka­no­ja ah­ke­ras­ti. Vaih­ta­vat ve­det, täyt­tä­vät ruo­ka au­to­maa­tit, öl­jy­ä­vät ka­no­jen ja­lat ja pi­tä­vät nii­tä sy­lis­sään ju­tel­len omia aja­tuk­si­aan. It­se­kin olen sor­tu­nut ka­noil­ta ky­se­le­mään kuu­lu­mi­sia ja an­ta­maan kaik­kea pien­tä herk­kua. Muu­ta­ma kuu­kau­si ka­no­jen tu­lon jäl­keen voim­me kaik­ki to­de­ta, et­tä ovat kyl­lä ai­van mah­ta­via tyyp­pe­jä. Jus­tii­na, San­na, Sel­ma, Hu­bert-kuk­ko yn­nä muut mei­dän ka­ve­rit, ”per­heen­li­säyk­set”.

Os­to­het­kel­lä myy­jä va­kuut­ti Hu­bert-ku­kon ole­van hil­jai­nen ää­nel­tään, kuu­lem­ma sel­lai­nen rotu. Vie­lä ei kie­ku­mis­ta ole kuul­tu, kun on vie­lä niin nuo­ri. Sitä odo­tel­les­sa ha­lu­an kyl­lä us­koa myy­jää.

Tä­nään aa­mu­hä­mä­räs­sä äi­ti ja 2-vuo­ti­as Sii­las-poi­ka vie­vät aa­mu­pa­lan ka­noil­le. Ka­na­lan oven au­kai­sun jäl­keen kuu­luu Sii­lak­sen pir­teä ja kir­kas ter­veh­dys: ”Huo­men­ta ka­nat, nyt minä tu­lin, tul­kaa alas siel­tä.” ”Piip, piip, pot, pot”, ka­nat vas­taa­vat or­rel­ta iloi­ses­ti, kään­te­le­vät pää­tään, he­räi­le­vät ja val­mis­tau­tu­vat päi­vän tou­hui­hin­sa. Äi­tiä nau­rat­taa, Sii­las­ta­kin, var­maan ka­no­ja­kin. Ja mei­tä­kin, kun kuu­lem­me Sii­lak­sen to­kai­sun. Pie­niä ja tar­peel­li­sia ilo­ja ar­kea pi­ris­tä­mään. Täs­tä on hyvä aloit­taa tä­mä­kin päi­vä. Hy­myil­len.