Elä­mäs­sä on jos­kus pit­kiä vä­li­mat­ko­ja. Tun­nin ajo­mat­kan pääs­sä ole­va saat­taa si­säi­ses­ti tun­tua ole­van maa­il­man toi­sel­la lai­dal­la.

Ih­mi­sel­lä on tar­ve ha­keu­tua toi­sen vie­rel­le, tu­keu­tua toi­seen, ja­kaa ilo­ja, ko­kea vä­lit­tä­mis­tä ja osoit­taa sitä toi­sel­le. Mi­nul­le ys­tä­vyys tuo elä­mi­sen on­nea ja aut­taa ke­vy­em­piin as­ke­liin ar­jes­sa, tai­vas­tiel­lä. Sii­hen minä tar­vit­sen hei­tä ja he mi­nua. Tä­hän teh­tä­vään us­ko­vai­nen ys­tä­vä on eri­tyi­sen ar­vo­kas. Sik­si toi­von, et­tä ys­tä­vyys py­syi­si ikään kuin sa­mal­la ai­ka­vyö­hyk­keel­lä.

Jos­kus pu­he­li­men nos­ta­mi­nen kor­val­le voi riit­tää tuo­maan ys­tä­vän lä­hel­le. Soi­tan pu­he­lun il­ta­myö­hään, oi­ke­as­taan jo yön puo­lel­la. Kun mi­nua ah­dis­taa, siu­naat­ko? Ys­tä­vä ei ajat­te­le myö­häis­tä ajan­koh­taa, vä­sy­mys­tään. Hän on het­ken ko­ko­naan mi­nua var­ten, siu­naa. Ja mi­nul­la on taas hyvä ol­la.

Ys­tä­vyys on kuin pei­li. Kun minä hy­myi­len, ys­tä­vä hy­myi­lee. Kun olen ah­dis­tu­nut, ys­tä­vä py­säh­tyy ja odot­taa, et­tä ker­ron, mikä miel­tä pai­naa. Minä sei­sah­dun kat­sel­len kau­kai­suu­teen. Ve­dän sy­vään rai­kas­ta ke­vä­til­lan il­maa. Ys­tä­vä tu­lee luok­se, kat­soo koh­ti. Minä huo­les­tuin si­nus­ta. Mitä si­nul­le kuu­luu? Läm­pö le­vi­ää si­säl­le: vä­lit­tä­mi­sen tuo­ma läm­pö. An­nan sa­no­jen pur­kau­tua ke­väi­seen il­taan. Taak­ka har­teil­la ke­ve­nee.

Minä tun­nen kii­tol­li­suut­ta eri­tyi­ses­ti nois­ta ys­tä­vis­tä, jot­ka muis­ta­vat py­säh­tyä. Ja niis­tä, joi­den kas­voil­le le­vi­ää ilo, kun jaan hei­dän kans­saan elä­mä­ni on­nel­li­sia asi­oi­ta. Ja niis­tä, jot­ka vä­lit­tä­vät sii­tä, et­tä säi­lyn us­ko­mas­sa.

Olen ta­van­nut to­siys­tä­vän.

Se on sel­lai­nen, jol­la on sa­no­ja sil­loin,

kun omat sa­na­ni lop­pu­vat.

Se löy­tää sä­ve­len sil­loin, kun en muis­ta,

mi­ten lau­le­taan kii­tok­sen lau­lua.

Ja se tie­tää, mis­sä pol­ku kul­kee

sil­loin, kun omat sil­mä­ni ei­vät näe hä­mä­räs­sä.

Kun mi­nul­la on kyl­mä, sen sy­dän sä­tei­lee läm­pöä.

Sil­lä on ilo kas­voil­la

ja ys­tä­vyy­den ha­lauk­seen so­pi­vat kä­det.

Se on lah­ja, jos­ta kii­tän

ja pi­dän lu­jas­ti kiin­ni.

Ma­riel­la Krei­vi