Teksti: Kaisa Toivanen
Kun tiedostaa omat kipunsa, voi lähestyä suurella rakkaudella ja ymmärryksellä kärsivää.
Matka kohti pääsiäistä saa miettimään kärsimystä. Kuinka osaan olla lähellä erilaisten kipujen kanssa elävää, kuulomatkan päässä, toivon valoa heijastaen? Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota ainakin sosiaalisessa mediassa esillä olleisiin keskusteluihin kärsimyksen haavoista ja kärsivän kohtaamisesta. Noiden asioiden äärellä saan olla itse usein työssäni kohdatessani kärsiviä lähimmäisiä.
Useimmat tunnemme tilanteen, jossa joku ihminen asettuu kärsivän vierelle kertoen, kuinka tietää, miltä toisesta tuntuu. Tuo kärsivä ei ole ehkä ehtinyt kertoa tuntemuksiaan kuin puolikkaan lauseen verran, eikä hänen tarvitse sitä jatkaakaan, kun toinenhan ilmoitti tietävänsä jo. Tulee mieleen opetuslapsi Pietari, joka oli niin nopea sanoissaan. Pietari ehti jo luvata mennä Jeesuksen kanssa kuolemaan, ja Jeesuksen täytyi kysyä, että todellako olet valmis samaan kärsimykseen hänen kanssaan. Eikä yhtään lohduttavampaa ole, jos nopeasti saa vastauksen, jossa kerrotaan tuon vaikeuden tai kärsimyksen olleen arvattavissa. Miten meidän sitten olisi hyvä kohdata kärsivä ystävä, tai miten me haluamme meidät kohdattavan, kun olemme elämässämme haavoille lyötyjä? Miten kohtaamme itse omat haavamme?
Meillä jokaisella on omat haavamme, joita toinen ihminen ei koskaan pysty täysin ymmärtämään, eikä siten pääse niihin kokemuksiin samalla tavalla sisälle. Haavat ovat voineet olla kauankin. Ne ovat ehkä melkein arpeutuneita ja siksi piilotettavissa ja unohdettavissa. Vaiko sittenkään? Joskus kärsimys voi olla niin kova, että se säteilee kipuna koko kehossa. Emme me niistä pääse, mutta kohdata ne kannattaa. Aidosti, oikeasti ja rehellisesti, niin että haavat pääsisivät pohjia myöten paranemaan ja jäljelle jäisi siisti arpi. Arpi, joka muistuttaa aika-ajoin kivusta, mutta se ei enää tunnukaan niin kipeältä.
Kun itsellä on syvä haava, kipu, kuinka silloin voi tai jaksaa olla aidosti lähimmäisen kivun äärellä? Alussa kirjoittamani kohtaaminen kertoo juuri siitä, kuinka omat hoitamattomat haavat saavat toisen haavat näkymään jopa niin pelottavina, että aito kohtaaminen estyy. Toisaalta, kun tiedostaa omat kipunsa, voi lähestyä suurella rakkaudella ja ymmärryksellä kärsivää. Noissa tilanteissa ystävä antaa tilaa puhua, kuuntelee, eikä esitä vastauksia. Rohkaisee puhumaan lisää sen verran kuin toinen haluaa ja jaksaa sillä kertaa puhua. Mikä parasta, jos vierellä kulkija on uskonystävä, joka voi lohduttaa myös syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla ja rohkaista uskontiellä eteenpäin.
Kun uskonelämässämme tulee syntihaavoja, saamme korjata niitä armoevankeliumilla. Haluamme pyytää ja antaa anteeksi sydämestämme saakka. Se on tärkeää siksi, että haava pääsisi paranemaan kokonaan, eikä näin jäisi mitään tunnolle anteeksiantamuksesta syntyneen kauniin arven alle tulehtumaan. Jos haava ei saa puhdistua kokonaan, sen arpi ei kestä, vaan aukeaa uudelleen.
Hoidetaan siksi kaikki haavat, olivat ne sitten mielessä tai sielussa. Siltikin, vaikka niihin saattaisi liittyä ahdistusta, syyllisyyttä, häpeää, ja hyljätyksi tulemisen pelkoakin, ja olisivat siksi sietämättömän kipeitä näyttää. Hoidettujen haavojen ja asioiden jakamisen kautta löytää joskus tien todelliseen ystävyyteen, ja antaa myös ymmärrystä nähdä toinen ihminen tasavertaisena, jolloin rinnalla kulkemiseen tulee aivan eri sävy.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys