Pää­si­äi­sen ai­kaan olin ko­ti­lin­naa­ni van­git­tu­na ko­ro­na­ke­vään eh­to­jen mu­kai­ses­ti. Te­ke­mis­tä kek­si­äk­se­ni hain kir­ja­hyl­lys­tä Raa­ma­tun, joka ei ol­lut lii­kaa käy­tös­sä ku­lu­nut.

Sa­nan­las­ku­jen osu­vat ver­taus­ku­vat ja kie­lel­li­nen kau­neus imai­si­vat mi­nut ot­tee­seen­sa en­kä luo­vut­ta­nut, en­nen kuin olin lu­ke­nut ky­sei­sen osi­on ko­ko­naan läpi.

Näi­tä kie­len hel­miä kuu­lee va­li­tet­ta­van har­voin saar­nois­sa ja sa­nan­ju­lis­tuk­sis­sa. Sen si­jaan olen jos­kus kuul­lut ja luul­lut, et­tä Van­han tes­ta­men­tin oh­jeet oli­si­vat nais­ta ja or­jia alis­ta­via, jopa vä­ki­val­lan hy­väk­sy­viä. Ja et­tä las­ten kas­va­tu­si­han­tee­na oli­si kuri ja vit­sa. Yl­lä­tyin tä­män tyyp­pis­ten oh­jei­den vä­hyy­des­tä Sa­nan­las­ku­jen elä­mä­noh­jeis­sa.

Sen si­jaan löy­sin niis­tä mo­nen­lais­ta vii­saut­ta eri elä­mä­na­loi­hin liit­ty­en:

Kie­len­käy­tös­tä. Kul­ta­o­me­noi­ta ho­pe­a­mal­jas­sa ovat oi­ke­aan ai­kaan lau­su­tut sa­nat. Oi­kai­se tois­ta ja hän ar­vos­taa si­nua enem­män kuin sitä, joka mie­lis­te­lee. Joka rik­ko­muk­sen­sa sa­laa, se ei me­nes­ty, joka tun­nus­taa ja hyl­kää ne, saa ar­mon. Rak­ki­koi­raa kor­vis­ta tart­tuu, joka tois­ten rii­toi­hin puut­tuu. Kuin suu­del­ma suul­le on suo­ra vas­taus. Har­kit­se­ma­ton sana on kuin mie­kan pis­to, vii­saan puhe on lää­ket­tä. Juo­ru­kel­lol­ta sa­lai­suus kar­kaa, us­ko­tul­la ys­tä­väl­lä se on tal­les­sa. Jos kir­nu­at ker­maa, tu­lee voi­ta, jos vään­nät ne­nää, tu­lee ver­ta, jos liet­sot vi­haa, tu­lee sota.

Elan­nos­ta. Kah­ta minä si­nul­ta pyy­dän – niin kau­an kuin elän, älä nii­tä mi­nul­ta kiel­lä: pidä mi­nus­ta kau­ka­na vilp­pi ja val­he, älä an­na köy­hyyt­tä, älä rik­kaut­ta­kaan. An­na ruo­kaa sen ver­ran kuin tar­vit­sen. Pa­rem­pi vä­hän ja re­hel­li­ses­ti kuin isot voi­tot vil­pil­li­ses­ti. Moni rik­kaak­si te­key­ty­vä on tyh­jä­tas­ku ja köy­hyyt­tään va­lit­ta­va omis­taa pal­jon. Kun­non ih­mi­nen muis­taa kar­jan­sa tar­peet, ju­ma­la­ton ei sää­liä tun­ne. Uut­te­ruus ja har­kin­ta tuo me­nes­tyk­sen, tur­ha kii­re vie köy­hyy­teen. Ah­ne juok­see ra­han ja ta­va­ran pe­räs­sä ei­kä huo­maa, et­tä köy­hyys juok­see kin­te­reil­lä.

Mie­les­tä. Rau­ta rau­taa hioo, ih­mi­nen ih­mis­tä. Roh­keus aut­taa kes­tä­mään sai­rau­den­kin – mut­ta kuka jak­saa elää, jos roh­keus pet­tää. Mie­len­rau­ha on ter­vey­den pe­rus­ta, in­to­hi­mot kal­va­vat kuin tau­ti. Säi­ly­tä, poi­ka­ni, har­kin­ta ja malt­ti, ne ovat si­nun elä­mä­si tae, ne ovat si­nun kau­laa­si kier­tä­vä koru. Iloi­nen sy­dän pi­tää ih­mi­sen ter­vee­nä, synk­kä mie­li kuih­dut­taa ruu­miin.

Sa­nan­las­ku­jen hy­vän nai­sen ylis­tys on mie­les­tä­ni tuo­reen tun­toi­nen, ny­ky­nai­sen elä­mään so­pi­va, ja huo­mi­oi, et­tä nai­nen voi teh­dä työ­tä myös ko­din ul­ko­puo­lel­la. Aloin­kin miet­tiä, et­tä mis­tä on mah­ta­nut tul­la pe­rin­tei­nen ”mies hank­kii ta­loon lei­vän” -ajat­te­lu­ta­pa.?

Ah­ke­ra nai­nen. Hän huo­leh­tii vil­las­ta ja pel­la­vas­ta, hä­nen kä­ten­sä ah­ke­roi­vat iloi­ses­ti. Hän vyöt­tää it­sen­sä tar­mol­la ja tart­tuu työ­hön­sä rius­kin ot­tein. Hä­nen sor­men­sa kul­ke­vat keh­rä­puul­la, hän ei pääs­tä kä­des­tään värt­ti­nää. Kun vie­lä on yö, hän nou­see, val­mis­taa ruu­an vä­el­le ja ja­kaa ra­vin­non pal­ve­lus­ty­töil­leen. Omin kä­sin hän val­mis­taa peit­teet, hä­nen pu­kun­sa ovat pel­la­vaa ja purp­pu­raa.

It­se­näi­nen nai­nen. Hän on kuin lai­va, hän hank­kii ra­vin­toa etääl­tä­kin. Hän löy­tää hy­vän pel­lon ja os­taa sen omin va­roin ja pe­rus­taa vii­ni­tar­han. Hän te­kee pel­la­va­pai­to­ja myy­tä­väk­si ja toi­mit­taa vöi­tä kaup­pi­ail­le. Hän­tä seu­raa me­nes­tys ja kun­nia, hän kat­soo hy­myil­len tu­le­viin päi­viin.

Nai­sen suh­de mui­hin ih­mi­siin. Hän avaa kä­ten­sä on­net­to­mal­le ja an­taa apu­aan köy­häl­le. Kun hän pu­huu, hän pu­huu vii­saas­ti, an­taa neu­vo­ja ys­tä­väl­li­sin sa­noin. Jos hy­vän vai­mon löy­dät, löy­dät aar­teen, kal­liim­man kuin me­ren hel­met. Hä­neen voit ai­na luot­taa, hän pi­tää puut­teen loi­tol­la si­nus­ta. Hän toi­mii mie­hen­sä par­haak­si, ei va­hin­gok­si, kaik­ki­na elä­mä­si päi­vi­nä.

Hy­vän mie­hen ylis­tys­tä en sa­nan­las­kuis­ta löy­tä­nyt. Eh­kä­pä muis­sa Raa­ma­tun kir­jois­sa ker­ro­taan mie­hen ar­vos­tet­ta­vis­ta omi­nai­suuk­sis­ta?

Sa­nan­las­ku­jen lu­ke­mi­nen oli mi­nul­le mer­kit­tä­vä elä­mys. Mi­nua in­nos­ti nii­den iki­ai­kai­nen vii­saus, joka mie­les­tä­ni aset­taa ih­mi­sen oi­ke­al­la ta­val­la suh­tee­seen lä­him­mäi­sen­sä kans­sa: ei ylä­puo­lel­le au­to­ri­tää­ri­ses­ti aset­tu­en ei­kä maas­sa ma­to­na nöy­ris­tel­len, vaan koh­da­ten.

Tuu­la Väy­ry­nen