Nimimerkki ”Tiellä kulkija”
Synti tarttuu. Olo tuntuu likaiselta. Tuntuu, että on risteyksessä. Kumpaan suuntaan?
Kumpikin tie tuntuu vievän umpikujaan. "Et ole enää koskaan onnellinen", sielunvihollinen uskottelee.
Ystävä on valinnut toisen tien. Sen, joka näyttää houkuttelevalta, mutta jonka päässä ei näy valoa. Toinen ystävä kulkee ohitse valoa kohti, nykäisee hihasta ja tuuppaa mukaansa.
Jaksan kulkea hetken, mutta sitten taakka uuvuttaa, eikä ole voimia pyytää apua. "Valitsit väärän tien. Toisella tiellä olisi varmasti helpompi kulkea. Tällä tiellä on vaikeaa, etkä pääse ikinä perille", kuuluu kuiskutus.
Viimeisillä voimilla häädän kuiskuttajan pois. Päätän, että olen oikealla tiellä. Vaikka sitten uupuisin matkalle. Rukoilen auttajaa.
Kuulen puhetta, kuulen jalkojen töminää. Niin vakaata, niin rauhallista. Kähisen avunpyynnön. Kuulivatkohan he? Mitä, jos he kulkevat ohitse? Mitä, jos en kelpaa joukkoon mukaan? Pelko valtaa mielen. Saan vaivoin kädet ristiin. "Auta".
Tunnen, kuinka käsi laskeutuu olalle. Kerron, etten jaksa enää eteenpäin. Kuulen lohduttavia sanoja. Minulle näytetään taas tien päässä oleva valo. Toivo herää, ja alan punnertaa itseäni ylös.
Yllätyksekseni tunnen ympärilläni käsiä, jotka auttavat minut ylös. Soperran taakastani. Etten jaksa kantaa sitä. Alamme yhdessä tarkastella kantamuksiani ja pian nauramme yhdessä: Olen kantanut ihan turhaa taakkaa. Eihän tällä tiellä tarvitse niin paljoa mukana. Saa luottaa, että matkalta löytyy kaikki tarvittava. Saa luottaa, että on käsiä, jotka nostavat ylös ja jakavat omastaan.
Jatkamme matkaa yhdessä.
"Ovat syntini anteeksi suuret, koko velkani maksettu", laulamme kulkiessamme.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys