Rakasta Herraa ja vihaa pahaa

Ju­ma­la ra­kas­taa sa­ma­nai­kai­ses­ti syn­tis­tä ih­mis­tä ja vi­haa sil­ti pa­huut­ta. Ju­ma­lan rak­kaus Kris­tuk­ses­sa syn­nyt­tää us­ko­vai­sis­sa ha­lun Ju­ma­lan tah­don mu­kai­seen elä­mään. Kris­tuk­ses­sa se to­teu­tui täy­del­li­ses­ti ja meis­sä se saa muo­don kuin sa­vi­sis­sa as­ti­ois­sa. Omal­ta puo­lel­tam­me syn­ti­si­nä saam­me hei­jas­taa Kris­tus-va­loa, joka it­ses­sään on täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta. Mei­dät on kut­sut­tu ra­kas­ta­maan to­tuu­des­sa kaik­kia ih­mi­siä. Sa­mal­la kui­ten­kin vi­haa­maan pa­haa ja riip­pu­maan kiin­ni hy­väs­sä.

Jumalan sana avautuu Pyhän Hengen avaimella

Mat­ka­e­väs on sel­lais­ta ra­vin­toa, joka an­taa voi­mia mat­kan ai­ka­na. Tar­vit­sem­me mat­ka­e­väs­tä ajal­li­sil­la mat­koil­la, mut­ta eri­to­ten tai­vaan tien mat­kal­la. Kaut­ta ai­ko­jen Ju­ma­lan kan­san mat­ka­saat­to on saa­nut tätä eväs­tä mitä eri­lai­sim­mis­sa muo­dois­sa. Kun ajat­te­len omaa us­kon­kil­voi­tuk­sen mat­kaa ja sen var­rel­la ol­lei­ta eväs­paik­ko­ja, rip­pi­kou­lu nou­see eri­tyi­se­nä mie­lee­ni. Siel­tä ar­vok­kaa­na mat­ka­e­vää­nä on jää­nyt mie­lee­ni op­pi­tun­ti, jos­sa muis­tiin­pa­noi­hin pyy­det­tiin piir­tä­mään Raa­mat­tu, jon­ka pääl­le piir­ret­tiin avain. Rip­pi­pap­pi opet­ti, et­tä Raa­mat­tuun si­säl­ly­te­tyt teks­tit ovat kir­joi­tet­tua Ju­ma­lan sa­naa, joi­den si­säl­tö au­ke­aa Py­hän Hen­gen avai­mel­la.

Kaikki nöyrtyvät kerran

Mitä nöy­ryys oi­ke­as­taan on? Sa­na­kir­ja­mää­ri­tel­mä nöy­räl­le kuu­luu: ”Hen­ki­lö, joka on vaa­ti­ma­ton ei­kä yl­pei­le.”

Kukaan ei vältä hautaa

Eläm­me Poh­jo­lan kau­niin ke­sän ai­kaa. Ju­han­nus on meil­le odo­tet­tu sy­dän­ke­sän juh­la. Luon­to ym­pä­ril­läm­me ker­too Luo­jan ih­meis­tä. Kyl­mä tal­vi ja kaa­mo­sai­ka ovat pois­sa. Koti-Suo­mes­sa ko­em­me to­dek­si yöt­tö­män yön ih­meen. Voim­me to­de­ta, et­tä valo on voit­ta­nut pi­mey­den.

Loputtoman pitkä lista

Vuo­de­na­jois­ta ke­vät ja al­ka­nut kesä pu­hut­te­lee mi­nua eri­tyi­ses­ti, sil­lä Luo­jan työ nä­kyy kau­niil­la ta­val­la luon­non he­rä­tes­sä tal­ven hor­rok­ses­ta. Kesä tuo mie­lee­ni yh­tei­set het­ket lä­heis­ten kans­sa sekä ke­sän ta­pah­tu­mat, Su­vi­seu­rat ja ke­sä­seu­rat, joi­hin py­rim­me pää­se­mään pai­kal­le.

Heikkoina armahdetut

Nyky-yh­teis­kun­ta on kil­pai­lu­yh­teis­kun­ta. Me­nes­ty­äk­seen ih­mis­ten tu­li­si ol­la osaa­via, hy­vän it­se­tun­non omaa­via, omia vah­vuuk­si­aan esiin tuo­via, te­hok­kai­ta ja ah­ke­ria. Omien heik­kouk­sien tun­nus­ta­mi­nen tai nöy­ryys ei­vät tun­nu ole­van ko­vin ar­vos­tet­tu­ja omi­nai­suuk­sia.

Kuolemanpelko vaihtui taivastoivoksi

Muis­tan opis­ke­lu­a­jal­ta­ni ta­pah­tu­man, jos­sa mi­nul­le konk­re­ti­soi­tui elä­män ra­jal­li­suus. Olin aja­mas­sa opis­ke­lu­paik­ka­kun­nal­le­ni sa­ke­as­sa lu­mi­py­rys­sä. Ohi­tin edel­lä aja­vaa au­toa, kun yh­täk­kiä ha­vait­sin lu­mi­tuis­kun kes­kel­tä vas­taan tu­le­van re­kan va­lot. Eh­din juu­ri ja juu­ri pa­la­ta omal­le kais­tal­le­ni, ja vas­ta ti­lan­teen jäl­keen säi­käh­din, kun ta­ju­sin, mi­ten lä­hel­lä koh­ta­lo­kas­ta on­net­to­muut­ta olin ol­lut.

Apu tulee aikanaan

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa on mo­nen­lai­sia ker­to­muk­sia en­ti­sis­tä py­his­tä. Esi­mer­kik­si pro­feet­ta Je­re­mi­as­ta ker­ro­taan, et­tä hä­nen pa­ran­nus­saar­no­jaan vas­tus­tet­tiin ko­vin. Erään­kin ker­ran pro­feet­ta otet­tiin kiin­ni, las­ket­tiin lä­hes kui­vu­nee­seen sa­de­ve­si­kai­voon ja mel­kein unoh­det­tiin sin­ne. (Jer. 38:1–13.)

Kristittynä muuttuvassa maailmassa

Kris­til­li­seen us­koon so­pii hy­vin elää so­vus­sa tois­ten ih­mis­ten kans­sa. Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vai­sia ke­ho­tet­tiin toi­mi­maan sen kau­pun­gin par­haak­si, mis­sä he asu­vat (Jer. 29).

Jumala hallitsee voimallaan

Raa­ma­tus­sa on usei­ta paik­ko­ja, jois­sa ke­ho­te­taan kat­so­maan Ju­ma­lan töi­tä. Psal­min 66 kir­joit­ta­ja, jota ei tun­ne­ta, mai­nit­see me­ren muut­tu­mi­sen kui­vak­si maak­si: ”Sit­ten Moo­ses ko­hot­ti kä­ten­sä mer­ta koh­ti, ja Her­ra pani me­ren väis­ty­mään syr­jään nos­ta­mal­la an­ka­ran itä­tuu­len, joka pu­hal­si koko yön. Näin hän muut­ti me­ren kui­vak­si maak­si. Ve­det ja­kau­tui­vat kah­tia, ja kun is­ra­e­li­lai­set kul­ki­vat me­ren poik­ki kui­vaa maa­ta pit­kin, ve­det oli­vat muu­ri­na kum­mal­la­kin puo­len.” (2. Moos. 14:21–22.)