Tyt­tö, 17 v.

Tii­ät­kö, ra­kas ys­tä­vä, sää oot mul­le to­del­la ra­kas, mut­ta mää oon täl­lä het­kel­lä tosi lop­pu.

Mää oon niin pit­kään kan­ta­nut huol­ta sus­ta ja sun us­kos­ta, yrit­tä­nyt kai­kin mah­dol­li­sin kei­noin aut­taa sua ja ol­la sun tu­ke­na, kuun­nel­la ja neu­voa, mut­ta mää oon nyt vaan sii­nä pis­tees­sä, et­ten enää ky­ke­ne. Mää en voi aut­taa sua tän enem­pää.

Mää en enää voi yrit­tää kan­na­tel­la sun us­koa tai elä­mää yli­pää­tään. Lop­pu­jen lo­puk­si se ei oo edes mun teh­tä­vä. Me jo­kai­nen vas­ta­taan it­se omas­ta us­kos­ta ja elä­mäs­tä, ja sii­hen voi ja saa pyy­tää Ju­ma­lal­ta apua. Tot­ta kai mää toi­von, et­tä sää saat jol­lek­ki pur­kaa sun fii­lik­siä ja aja­tuk­sia ja muu­ta, mut­ta ai­na­kaan täl­lä het­kel­lä mää en ky­ke­ne ole­maan se, jol­le sää nii­tä pu­rat, vaik­ka mää mi­ten ha­lu­ai­sin. Mul­la ei oo sii­hen voi­mia. Mun oma elä­mä kär­sii, jos mää jou­dun koko ajan ole­maan huo­lis­sa­ni ja poh­ti­maan, mi­ten mää voi­sin aut­taa vie­lä pa­rem­min ja enem­män. Mun on pak­ko miet­tiä täs­sä vai­hees­sa mun omaa mie­len­ter­veyt­tä. Eh­kä sää voi­sit pu­hua sun van­hem­mil­le tai vaik­ka kou­lu­ku­raat­to­ril­le tai soit­taa ter­veys­kes­kuk­seen?

Mää vaan niin pal­jon toi­von, et­tä sää pää­si­sit eroon syn­tie­lä­mäs­tä. Sää et voi saa­da sekä ian­kaik­kis­ta on­nea et­tä "va­paa­ta" ja "on­nel­lis­ta" epä­us­koi­sen elä­mää tääl­lä. Sun pi­tää jos­sain vai­hees­sa va­li­ta, kum­paa tie­tä sää ha­lu­at kul­kea, ja mitä pi­dem­pään sää sitä va­lin­taa ve­ny­tät, sitä vai­ke­am­paa se on. Et­kä sää voi kos­kaan tie­tää, mil­lon se ei edes oo enä­lä ma­hol­lis­ta, sii­tä sua ei ku­kaan va­ro­ta. Ja jos me pää­te­tään luo­pua us­kos­ta, niin me ei myös­kään voi­da kos­kaan tie­tää, mil­lon se oma et­sik­ko­ai­ka on ohi. Sii­tä­kään ei ku­kaan etu­kä­teen va­roi­ta.

Mää toi­von koko mun sy­dä­men poh­jas­ta, et­tä sää py­syi­sit us­ko­mas­sa et­kä te­kis sitä vaa­ral­lis­ta pää­tös­tä, jon­ka moni te­kee. Mitä mer­ki­tys­tä on ajal­li­sel­la "va­pau­del­la" ja ”on­nel­li­suu­del­la”, jos sen jäl­keen odot­taa ian­kaik­ki­nen ka­do­tus, jon­ka rin­nal­la tää ajal­li­nen elä­mä on pelk­kä käm­me­nen mit­ta, niin­ku mo­nes­ti seu­rois­sa­ki sa­no­taan?

Jos sul­la, ra­kas mat­ka­ys­tä­vä, on oi­ke­as­ti tah­to pääs­tä syn­tie­lä­mäs­tä eroon, niin sul­la on mah­dol­li­suus pääs­tä. Se on vaan to­si­a­sia, et­tä sii­nä vai­hees­sa sun olis hyvä pääs­tää ir­ti kai­kes­ta sii­tä, mikä vie kau­em­mas us­kos­ta. Sun pi­tää teh­dä nii­tä eh­kä ki­pe­äl­tä­kin tun­tu­via pää­tök­siä, jos sää ha­lu­at säi­lyä us­ko­mas­sa. Mul­la on itel­lä ko­ke­mus­ta sa­mas­ta ti­lan­tees­ta, mää tii­än mil­tä se tun­tuu. Mut­ta sii­hen kyl­lä pys­tyy, jos on oi­ke­as­ti tah­toa. Ja sää saat myös luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la an­taa sii­hen voi­maa.

Ju­ma­lan rau­haan, oot ra­kas.