Ant­ti Koi­vis­to

Tä­hän ai­kaan vuo­des­ta pi­meä tu­lee ai­kai­sin. Olen käy­nyt lenk­kei­le­mäs­sä pi­me­äl­lä, kun va­loi­sal­la ei ole eh­ti­nyt. Myös Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pi­me­äs­sä kul­ke­mi­ses­ta. Raa­ma­tun ai­kaan pi­meys oli ta­val­li­sem­paa: va­lon­läh­tei­tä oli vä­hän, ja ne oli­vat kal­lii­ta. Sil­loin ver­taus­ku­va pi­me­äs­sä kul­ke­mi­ses­ta­kin oli ym­mär­ret­tä­väm­pi. Vas­ta lenk­keil­les­sä­ni olen ta­jun­nut, kuin­ka to­del­li­nen ja osu­va ver­taus­ku­va se on.

Mi­nul­le mie­lui­sin­ta on höl­kä­tä syr­jäi­sem­piä ky­lä­tei­tä. Pel­to­jen kes­kel­lä ava­ras­sa, mut­ta pi­me­äs­sä, täh­ti­tai­vas nä­kyy hy­vin. Juos­tes­sa poh­tii sen val­ta­vuut­ta, ää­ret­tö­myyt­tä, kä­sit­tä­mät­tö­myyt­tä. Ta­ju­aa, kuin­ka mi­tä­tön hen­käys ih­mi­nen kaik­keu­den kes­kel­lä on.

Ky­lä­tie vie kau­em­mak­si ja muut­tuu met­sä­tiek­si. Mie­leen hii­pi pel­ko­ja. He­vo­sen hir­nah­te­lu tien vie­ren lai­tu­mel­la säp­säyt­tää. Pi­meä saa mie­li­ku­vi­tuk­sen lauk­kaa­maan, ja he­vo­sen ään­te­ly­kin kuu­los­taa pe­don mu­rah­te­lul­ta. Tu­lee mie­leen psal­min 23 sa­nat: ”Vaik­ka minä kul­ki­sin pi­me­äs­sä laak­sos­sa, en pel­käi­si mi­tään pa­haa, sil­lä sinä olet mi­nun kans­sa­ni. Sinä suo­je­let mi­nua kä­del­lä­si, joh­da­tat pai­men­sau­val­la­si.” On tur­val­lis­ta kul­kea pi­me­äs­sä tai muu­al­la pe­lot­ta­vas­sa ym­pä­ris­tös­sä, jos voi luot­taa kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan suo­je­luk­seen ja tur­vaan.

Koi­ra hauk­kuu ta­lon pi­hal­la. Pi­me­äs­sä se­kään ei kuu­los­ta räk­sy­tyk­sel­tä vaan tur­val­li­sel­ta ”hal­lin hau­kul­ta”. Ju­ma­lan sa­nan ju­lis­ta­ja on täl­lai­nen pai­men­koi­ra, jon­ka hauk­ku voi an­taa pel­kää­väl­le ih­mi­sel­le rau­haa. Pe­dot py­sy­vät loi­tol­la, il­moi­te­taan oi­kea suun­ta ja kut­su­taan tur­vaan.

Met­sä­tie ka­pe­nee ja muut­tuu lo­pul­ta po­luk­si. Pol­ku on ka­pea, ja pi­me­ään met­sään ek­sy­mi­sen vaa­ra on suu­ri. On­nek­si mu­ka­na on ot­sa­lamp­pu, jon­ka voi sy­tyt­tää. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa Jee­sus opet­taa: ”Kul­ke­kaa niin kau­an kuin teil­lä on valo, et­tei pi­meys sai­si tei­tä val­taan­sa. Joka kul­kee pi­me­äs­sä, ei tie­dä, min­ne on me­nos­sa.” (Joh. 12:35). Tä­mä­kin koh­ta Raa­ma­tus­ta saa len­kil­lä­ni konk­reet­ti­sen si­säl­lön.

Pi­me­äs­sä kul­ke­va har­hai­lee ei­kä tie­dä suun­taa. Ju­ma­lan sana on valo, joka an­taa pää­mää­rän. Se on kuin pel­lon ta­kaa, asu­tun ta­lon ik­ku­nas­ta ka­jas­ta­va valo: “Tule tän­ne­päin tääl­lä on elä­mää ja tääl­lä on tur­vaa.” Ju­ma­lan sa­nan valo pal­jas­taa pi­mey­den ym­pä­ril­täm­me ja myös it­ses­täm­me. Se ei ole kui­ten­kaan kel­me­ää va­loa, joka ai­no­as­taan pal­jas­tai­si vi­kam­me ja vir­heem­me. Sii­hen si­säl­tyy myös läm­pö ja kut­su. Kut­su si­säl­le ko­tiin, läm­pi­mään, hy­väk­sy­vään ar­mon il­ma­pii­riin. Kut­su Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.