Mar­jaa­na Lai­va­maa

Kä­ve­len su­vi­seu­ra­ken­täl­lä. Ym­pä­ril­lä­ni on ih­mi­siä, ja kai­ut­ti­mis­ta kuu­luu lau­lua. Maa on vie­lä vih­reä, eli seu­rat ovat juu­ri al­ka­neet. Et­sis­ke­len kat­seel­la­ni tut­tu­ja, mut­ta en löy­dä ke­tään. Hy­pis­te­len pu­he­lin­ta­ni, ja mie­tin, ke­nel­le soit­tai­sin. En muis­ta yh­den­kään ys­tä­vän ni­meä, jol­le voi­sin soit­taa. Ah­dis­taa ja hä­vet­tää. Ru­koi­len mie­les­sä­ni, et­tä sai­sin edes yh­den ih­mi­sen, ke­nen kans­sa ol­la seu­rois­sa. En ha­lu­ai­si näyt­tää ke­nen­kään sil­mis­sä yk­si­näi­sel­tä, mut­ta sitä tämä vaan on. Sy­vää yk­si­näi­syyt­tä.

He­rään unes­ta­ni ah­dis­tu­nee­na. Unes­sa tun­te­ma­ni yk­si­näi­syy­den tun­ne seu­raa mi­nua, vaik­ka unen ta­pah­tu­mis­ta on rei­lu kol­me­kym­men­tä vuot­ta. Yk­si­näi­syy­den haa­va on pit­kä ja syvä. Sen ylit­tä­mi­sek­si tar­vi­taan pal­jon kor­vaa­via ja kor­jaa­via ko­ke­muk­sia.

Us­ko­vai­sen nuo­ren yk­si­näi­syys voi ol­la osat­to­muut­ta kah­den maa­il­man kan­sa­lai­suu­des­ta. Sik­si se on niin haa­voit­ta­vaa. Ys­tä­viä ei löy­dy kou­lu­ka­ve­reis­ta tai ky­län nuo­ris­ta ja lap­sis­ta. Niis­sä pii­reis­sä oma eri­lai­suus on omien ar­vo­jen tuo­maa yk­si­näi­syyt­tä; en ha­lua toi­mia jois­sa­kin ti­lan­teis­sa niin kuin epä­us­koi­set nuo­ret toi­mi­vat. Epä­us­koi­ses­ta nuo­res­ta voi toki löy­tää hy­vän ys­tä­vän, mut­ta ar­vois­sa on yleen­sä mu­ka­na kui­lu. Poh­jim­mai­nen sa­man­lai­suu­den ko­ke­mus puut­tuu.

Sy­vin­tä yk­si­näi­syyt­tä olen it­se ko­ke­nut us­ko­vai­se­na nuo­re­na, ylä­kou­lu­lai­se­na ja lu­ki­o­lai­se­na, us­ko­vais­ten nuo­ren pa­ris­sa. En löy­tä­nyt ih­mis­tä tai ka­ve­ri­po­ruk­kaa, jon­ka kans­sa oli­sin voi­nut ol­la oma it­se­ni kaik­ki­ne piir­tei­ne­ni. Tai ai­na­kin it­se koin niin. Saa­toin is­tua yk­sin isos­sa seu­ra­sa­lis­sa. Kai­kil­la muil­la oli ka­ve­ri vie­res­sään, ja he kuis­ki­vat toi­sil­leen. Toi­si­naan is­tuin vel­je­ni vie­res­sä, joka oli raa­han­nut mi­nut mu­kaan­sa ko­toa. Usein jäin ko­tiin lau­an­tai-il­tai­sin, ja odo­tin, et­tä joku soit­tai­si ja pyy­täi­si mu­kaan.

Mik­si sit­ten en it­se soit­ta­nut ke­nel­le­kään? Sain hy­vää tar­koit­ta­via neu­vo­ja ai­kui­sil­ta, et­tä sen kun vain me­net mu­kaan. Te­o­ri­as­sa­han se toi­mii hy­vin, mut­ta ei käy­tän­nös­sä. Ar­ka ja yk­si­näi­nen nuo­ri tar­vit­see en­nen kaik­kea roh­kai­sua ja mu­kaan pyy­tä­mis­tä. Ar­kuus on voi­nut aset­tua si­sim­pään pi­dem­mäl­lä ajan­jak­sol­la, tai se on tem­pau­tu­nut mu­kaan yk­sit­täi­sis­tä ta­pah­tu­mis­ta. Pel­kä­sin epä­on­nis­tu­mis­ta ja tor­jun­taa niin pal­jon, et­tä en edes us­kal­ta­nut yrit­tää.

Ai­kui­si­äl­lä olen kui­ten­kin saa­nut ys­tä­viä. Olen löy­tä­nyt ih­mi­siä, joi­den seu­ras­sa saan ol­la oma it­se­ni pie­nen­tä­mät­tä tai suu­ren­ta­mat­ta it­se­ä­ni. Saan ker­toa sy­vim­mis­tä tun­teis­ta­ni. Olen löy­tä­nyt puo­li­son, joka hy­väk­syy mi­nut kaik­ki­ne­ni.

Eni­ten olen kui­ten­kin jou­tu­nut opet­te­le­maan luot­ta­mis­ta. Sitä, et­tä jos ker­ron tä­män tai tä­män, sitä ei käy­te­tä mi­nua vas­taan. Mi­nuun­kin suh­tau­du­taan ar­mol­li­ses­ti. Luot­ta­muk­sen har­joit­te­lua tai­taa ol­la koko lop­pu­e­lä­mä!

Nyt ke­sän, ke­sä­seu­ro­jen ja mui­den ke­sä­rien­to­jen kyn­nyk­sel­lä toi­von, et­tä ke­nen­kään ei tar­vit­se ko­kea sa­maa kuin mi­nun. Haas­tan­kin jo­kai­sen nuo­ren ja ai­kui­sen pyy­tä­mään mu­kaan hen­ki­lön, joka ei ole mu­ka­na kai­kis­sa rien­nois­sa. Sen, joka jää syys­tä tai toi­ses­ta syr­jään. Sen, jon­ka yk­si­näi­syy­den haa­vat ovat jo ole­mas­sa. Kor­jaa­mal­la ja kor­vaa­mal­la nii­tä hy­vil­lä ko­ke­muk­sil­la teet elä­män­mit­tai­sen hy­vän työn. Koh­taa­mi­ses­ta saat­taa vi­ri­tä ys­tä­vyys.