Nuo­ri

Is­tun kah­vi­las­sa. On lau­an­tai-il­ta, kel­lo on puo­li seit­se­män. Tein työ­päi­vän kym­me­nes­tä kuu­teen. Nyt is­tun täs­sä, sil­lä myö­häs­tyin bus­sis­ta. En muis­ta­nut, et­tä se me­nee vii­kon­lop­pui­sin eri ai­kaan kuin ar­ki­päi­vi­nä. Tämä kah­vi­la­het­ki te­kee hy­vää. Py­säh­dyn het­kek­si miet­ti­mään asi­oi­ta. Ala­ku­lo pus­kee taas pää­tään. Ah­dis­taa vä­hän, mut­ta ajat­te­len, et­tä se me­nee koh­ta ohi.

Ih­mi­siä on pal­jon liik­keel­lä. He is­tu­vat ra­vin­to­lois­sa ja kah­vi­lois­sa ja kul­ke­vat ka­dul­la. Mie­tin sitä, ovat­ko nämä ih­mi­set on­nel­li­sia. On­ko heil­lä tur­vaa elä­mäs­sään? Näen vä­hä­pu­kei­sen nai­sen vä­hän mat­kan pääs­sä, kyn­net la­kat­tui­na vi­o­le­teik­si. On­ko hän on­nel­li­nen? En­tä van­ha pap­pa, joka kul­kee ohit­se­ni, jal­kaa lin­kut­ta­en. On­ko hän on­nel­li­nen? Mitä yli­pää­tään on­nel­li­suus on?

Mie­les­tä­ni on­nel­li­suus on jo­tain sy­vem­pää kuin sitä, et­tä elä­mäs­sä me­nee hy­vin. On­nel­li­suus on jo­tain, jon­ka tun­tee sy­dä­mes­sään. On­nel­li­suus nä­kyy va­lo­na. Ju­ma­lan lap­sil­la on valo, sen nä­kee hei­dän kat­sees­taan. En­tä sil­loin, kun on vä­sy­nyt työ­vii­kos­ta ja pit­kis­tä työ­päi­vis­tä? On­ko sil­loin on­nel­li­nen? Mie­les­tä­ni on­nel­li­suus on sil­ti koko ajan taus­tal­la. Se on Ju­ma­lan tur­va, jo­hon voi no­ja­ta kai­kis­sa elä­män kään­teis­sä, sil­loin­kin, kun ei mene hy­vin. Kun suun­ni­tel­mat ei­vät mene niin kuin it­se tah­toi­si ja elä­mä tun­tuu ole­van yh­tä päi­väs­tä toi­seen sel­viy­ty­mis­tä, sil­loin­kin on lupa luot­taa ja no­ja­ta Va­pah­ta­jaan.

Va­pah­ta­jam­me kan­taa, nos­taa ja vah­vis­taa. Ru­nos­sa to­de­taan kau­niis­ti: ”sil­loin kun hie­kal­la nä­kyi­vät yh­det ja­lan­jäl­jet, minä kan­noin si­nua” (M.F. Po­wers).

Sii­o­nin lau­lun sa­noin: ”hel­lään hel­maan­sa hän nos­taa vä­sy­neim­mät ka­rit­sat” (SL 100:1). Ai­na ei tar­vit­se jak­saa. Sil­loin saa luot­taa Ju­ma­lan hoi­vaan ja mat­ka­ys­tä­vien, tois­ten ka­rit­soi­den tu­keen.

Muis­te­len läm­möl­lä vie­rai­lu­a­ni mum­mo­las­sa tänä ke­sä­nä. Muis­te­len kii­tos­vies­tiä, jon­ka lä­he­tin iso­van­hem­mil­le­ni sen jäl­keen, ja rak­kaan pap­pa­ni, jo iäk­kään van­huk­sen vas­tauk­sen lo­pe­tus­ta: ”Kil­voi­tel­laan roh­ke­as­ti ajal­li­sis­sa ja ian­kaik­ki­sis­sa asi­ois­sa. Jrt Pap­pa”. Näin saam­me teh­dä, Ju­ma­lan ja us­ko­vais­ten saat­ta­jien voi­mal­la, kul­kea koh­ti tai­vaan kirk­kaut­ta. On loh­dul­lis­ta, et­tä saam­me kul­kea tai­vas­pol­kua.

"Käy Kris­tus mei­tä vas­taan lois­ta­en kirk­kaa­na. Hän tai­vaan kun­ni­as­saan ter­veh­tii va­lol­la. Ja va­loa myös lois­taa saa uu­si muo­tom­me, kun lak­kaa­mat­ta tois­taa kii­tos­ta kuo­rom­me. Ju­ma­lan luo­na kai­kuu vain ää­net kii­tok­sen, on jää­nyt kaik­ki kai­puu ja ai­ka maal­li­nen.” (SL 290:3.)