Työ­ni pi­tää si­säl­lään pal­jon au­tol­la aja­mis­ta. Kuun­te­len sii­nä som­pail­les­sa pal­jon ra­di­o­ta. Kuun­nel­les­sa­ni olen tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä ih­mis­mie­les­sä on jo­ta­kin sa­maa kuin elin­tar­vik­kei­ta ja­los­ta­vas­sa teh­taas­sa.

Teh­das ot­taa vas­taan al­ku­tuot­tei­ta ja raa­ka-ai­nei­ta. Siel­lä nii­tä yh­dis­tel­lään, kyp­sy­tel­lään, käy­te­tään, kei­te­tään ja jääh­dy­tel­lään. Maus­te­taan, mais­tel­laan, hais­tel­laan, pas­tö­roi­daan, ho­mo­ge­ni­soi­daan, ha­pa­te­taan ja pal­jon muu­ta­kin. Jos­ta­kin vii­mei­ses­tä teh­taan tor­ves­ta lo­pul­ta tup­sah­taa val­mis mak­ka­ra, vel­li­an­nos tai kas­vis­pih­vi. Val­miil­ta ruu­al­ta odo­te­taan pal­jon. Toi­vo­taan, et­tä se on mau­kas­ta syö­dä ja ter­veel­lis­tä.

Niin se toi­mii ih­mis­mie­li­kin, joka ot­taa vas­taan jat­ku­vas­ti vies­te­jä sil­min, kor­vin ja tun­te­muk­sin. Lop­pu­tuot­tee­na meil­tä syn­tyy sa­no­ja, ke­hon kiel­tä, eri­lai­sia luo­muk­si­am­me ja koko ole­muk­sem­me. Mut­ta juu­ri näi­den vas­taa­no­tet­tu­jen vies­tien ja tuot­ta­miem­me vies­tien vä­lil­lä toi­mii oman­lai­sen­sa ja­los­tus­teh­das. Pää­ko­pas­sam­me toi­mii mon­ta eri val­mis­tus­vai­het­ta ai­van kuin siel­lä elin­tar­vi­ke­teh­taas­sa­kin.

Jos teh­taas­sa ei ol­la tark­ko­ja laa­duk­kai­den al­ku­tuot­tei­den ja raa­ka-ai­nei­den va­lin­nas­sa, seu­rauk­set voi­vat ol­la va­ka­vat. Myr­kyt­tä­vä bak­tee­ri voi le­vi­tes­sään py­säyt­tää koko teh­taan. Sitä en­nen bak­tee­ri on voi­nut lop­pu­tuot­tei­den vä­li­tyk­sel­lä sai­ras­tut­taa ison jou­kon ih­mi­siä. Han­kit­ta­vien raa­ka-ai­nei­den laa­dun li­säk­si on rat­kai­se­vaa huo­leh­tia jat­ku­vas­ta ja valp­paas­ta oma­val­von­nas­ta. Tuo­tan­to­lin­jo­jen ja si­säil­man puh­taa­na pi­tä­mi­nen var­mis­taa hy­vän­ma­kui­sen ja ter­veel­li­sen lop­pu­tu­lok­sen. Ja ei­vät tuot­teet käy kau­pak­si, jos niis­sä ha­vai­taan jo­ta­kin muu­ta­kin, mikä ei miel­ly­tä.

Sitä se on meil­lä ih­mi­sil­lä­kin, ku­ten mi­nul­la työ­mat­kal­la au­tol­la aja­es­sa ja ra­di­o­ta kuun­nel­les­sa. Vies­teis­tä ja in­for­maa­ti­os­ta ei ole pu­laa. Läh­tö­koh­tai­ses­ti tie­don pal­jous on hyvä asia. Mut­ta on­ko meil­lä jat­ku­va ja val­pas oma­val­von­ta sii­hen, mitä va­paa­eh­toi­ses­ti lu­em­me, kuun­te­lem­me ja kat­se­lem­me? Täs­sä tus­kin ku­kaan ky­ke­nee kers­kai­le­maan. On­nek­si an­teek­si­pyy­tä­mi­sel­lä ja -an­ta­mi­sel­la voim­me kor­ja­ta "pi­laan­tu­nei­ta tai epä­ter­veel­li­siä" sa­no­mi­si­am­me ja te­ke­mi­si­äm­me.

Sekä ih­mis­mie­len et­tä elin­tar­vi­ke­teh­tai­den toi­min­taa vä­rit­tä­vät ai­ka-ajoin val­lal­la ole­vat tren­dit. On sii­nä elin­tar­vi­ke­te­ol­li­suu­del­la ol­lut pe­räs­sä py­sy­mis­tä mil­loin karp­paa­mi­sen, rah­ka­buu­min tai vaik­ka­pa vä­ri­me­rel­li­sen ruo­ka­va­li­on ni­meen van­no­vien asi­ak­kai­den kans­sa.

Moni meis­tä on pa­lan­nut yhä uu­del­leen ter­veel­li­seen ja yk­sin­ker­tai­seen suo­ma­lai­seen ra­vin­to­ym­py­rään ruo­ka­maa­il­man tren­deis­tä. Moni on myös al­ka­nut kai­va­ta ta­kai­sin kris­til­li­siin pe­ru­sar­voi­hin eri­lais­ten elä­män­kat­so­mus­ten se­ka­mels­kas­ta.

Jos mak­ka­ra­teh­tai­ta on mo­nen­kir­ja­va jouk­ko, niin ih­mis­miel­ten kir­ja­vuus se vas­ta kir­ja­va on­kin! Osa teh­tais­ta on­nis­tuu myy­mään voi­tol­la tuot­tei­ta, joi­ta ei juu­ri ja­los­ta, kun­han oman lei­man­sa eh­tii pa­ke­tin kyl­keen läp­säyt­tää. Myy­des­sään kui­ten­kin an­taa ym­mär­tää, et­tä "mei­dän tuo­te". Kuu­los­taa tu­tul­ta ih­mis­ten kes­kuu­des­sa­kin.

Joku meis­tä su­ju­vas­ti tois­taa omi­na aja­tuk­si­naan tois­ten aja­tus­ten tuo­tok­sia. Toi­saal­ta voi ky­syä, et­tä mikä jul­ki tuo­tu oma aja­tus voi­daan kiis­tat­ta hy­väk­syä sa­no­jan­sa luo­mak­si. Riit­tää­kö sa­na­jär­jes­tyk­sen vaih­ta­mi­nen tai vaik­ka­pa kol­men toi­sel­ta saa­dun aja­tuk­sen yh­dis­tel­mä? Ei var­maan­kaan rii­tä, mut­ta mis­sä on se raja? On­ko tä­mä­kin blo­gi­kir­joi­tus pel­käs­tään ryh­mä toi­sil­ta lai­nat­tu­ja sa­no­ja ja aja­tuk­sia kir­jat­tu­na mi­nun toi­mes­ta­ni uu­teen jär­jes­tyk­seen?

Kris­ti­tyn ih­mi­sen tie­don­ja­non tyy­dyt­tä­mi­sen jär­jes­tys on sel­keä. En­si­si­jal­la on Ju­ma­lan sa­nan tut­ki­mi­nen ja kuu­le­mi­nen. Ei­kä se niin mo­ni­mut­kais­ta ole. Se on hy­vin­kin ar­ki­sia va­lin­to­ja: seu­roi­hin ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­siin osal­lis­tu­mis­ta, seu­ra­kun­ta­yh­tey­den vaa­li­mis­ta, seu­ro­jen kuun­te­le­mis­ta, py­hä­kou­luis­sa ja raa­mat­tu­luo­kas­sa käy­mis­tä, Raa­ma­tun ja kris­til­li­syy­den jul­kai­su­jen lu­ke­mis­ta.

En­nen kir­joi­tet­tu Ju­ma­lan sana on ol­lut, on par­hail­laan ja tu­lee ikui­ses­ti ole­maan muut­tu­ma­ton. Sii­hen ei mei­dän tar­vit­se luo­da mi­tään uut­ta. Se on lop­puun saak­ka ja­los­tet­tu.

Ja se lo­pul­li­nen pää­mää­rä – sie­lun au­tuus – ei ole mei­dän te­ke­mis­tem­me tai luo­mi­sem­me va­ras­sa. Se to­teu­tuu ”yk­sin us­kos­ta, yk­sin ar­mos­ta, yk­sin Kris­tuk­sen an­si­on täh­den”.

Ari Im­piö