He pu­hu­vat vil­jan puin­nis­ta, pap­pi ja eh­tool­li­sa­vus­ta­ja, sa­kas­tis­sa en­nen ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen al­kua.

Kau­ra on lii­an vih­re­ää. Se saa vie­lä pais­ta­tel­la syy­sau­rin­gos­sa, kei­nua kir­pe­äs­sä tuu­les­sa ja tais­tel­la rank­ka­sa­tei­ta vas­taan. Oh­raa sen si­jaan on saa­tu kor­jat­tua jo kak­si­tois­ta heh­taa­ria. Toi­saal­la kaik­ki sato saa vie­lä odot­taa, se ei ole vie­lä val­mis­ta. Sit­ten kun täh­kän pää tai­puu, sii­tä tie­tää vil­jan ole­van kyp­sää – se on kuu­lem­ma var­ma merk­ki.

Kuin­ka kau­nii­na välk­kyy vil­ja­pel­to­jen lai­neh­ti­va meri syy­sau­rin­gon al­la. Se lai­neh­tii lem­pe­äs­ti. Sen väri on läm­pöi­nen. Se hy­räi­lee sa­noit­ta, ku­ten sen ää­rel­le sei­sah­tu­nut ohi­kul­ki­ja. Ja kui­ten­kin sa­nat kai­ku­vat kaik­ki­al­ta tuu­len sä­es­tä­mä­nä sel­lai­si­na kuin Väi­nö Ha­vas ne muo­toi­li:

On kau­nis syn­nyin­maam­me,

maat, met­sät, jär­vet sen.

Me Luo­jan töi­tä saam­me

kat­sel­la kiit­tä­en.

Men­nyt­tä ke­sää ja syk­syä, elä­mää ja elon­kor­juu­ta. On on­nel­lis­ta kat­sel­la kaik­kea tätä kii­tos sy­dä­mes­sä.

***

Tuu­les­sa vil­ja lai­neh­tii kuin vesi. Se on jär­vi. Se on meri. Se lai­neh­tii kun­nes kor­si tai­te­taan. Nyt sato on kor­jat­tu, täh­kät pui­tu ja jy­vät ai­tas­sa. Jäl­jel­le jää­nyt sän­ki­pel­to tait­taa syk­syn va­loa ok­ran ja kul­lan vä­reis­sä. Läm­pöi­seen kul­ta­kyl­pyyn su­kel­taa jo­ta­kin mus­taa ja har­maa­ta, val­kois­ta pos­kes­saan. Nii­tä tu­lee pal­jon, ei vain yk­si: ko­ko­nai­nen par­vi ho­pe­a­sii­piä. Sii­nä on kym­me­niä lin­tu­ja ja ne kuu­lut­ta­vat tu­los­taan jo pit­kän mat­kan ta­kaa. Ke­nel­tä­kään ei voi jää­dä huo­mat­ta, et­tä val­ko­pos­ki­han­het ovat saa­pu­neet.

Lin­nuil­la on hy­vät ol­ta­vat. Puin­nin jäl­jil­tä pel­to on vie­lä täyn­nä jy­viä. Nii­tä riit­tää kai­kil­le. Par­via tu­lee ai­na vain uu­sia, sa­dat lin­nut peit­tä­vät heh­taa­ri­kau­pal­la maa-alaa. Pu­heen­so­ri­na on val­ta­va, niil­lä on koko ke­sän kuu­lu­mi­set vaih­ta­mat­ta. Au­to ajaa pel­lon ohi val­ta­van pö­ly­pil­ven sä­es­tyk­sel­lä. Val­ko­pos­ket le­hah­ta­vat kaa­kat­ta­en etääm­mäk­si ties­tä juu­ri­kaan häi­riin­ty­mät­tä. Sit­ten ne jat­ka­vat höy­hen­peit­teen su­ki­mis­ta, val­mis­tau­tu­vat pit­käl­le mat­kal­le.

Kun nii­tä ohi aja­es­saan kat­se­lee, tun­tuu kuin oli­si ohit­ta­nut su­vi­seu­ra-alu­een kes­kus­ken­tän.

***

Ker­ran ohi­kul­ki­jan oli pak­ko py­säyt­tää au­to tien­lai­taan, nous­ta ulos ja kat­sel­la hil­jaa. Pel­to­a­lue oli laa­ja. Se hoh­ti him­me­än kul­tai­se­na vaik­ka au­rin­koa ei nä­ky­nyt. Sen sän­ki­peit­teel­lä kas­voi val­ko­pos­ki­han­hia tie­tä myö­ten. Vie­ri vie­res­sä, ne oli­vat kuin nau­riit kau­niis­sa ri­veis­sään. Jos sun­ti­on las­ku­sil­mäyk­seen on luot­ta­mis­ta, lin­tu­ja oli tois­ta tu­hat­ta.

Niin suur­ta lau­maa tätä rau­hoi­tet­tua lin­tua ohi­kul­ki­ja ei ol­lut kos­kaan näh­nyt. Kum­mal­li­sin­ta oli, et­tä nämä ei­vät läh­te­neet len­toon au­ton tul­les­sa. Ne oli­vat aloil­laan. Ja ne oli­vat hii­ren hil­jaa, kaik­ki, koko tu­hat­päi­nen lau­ma. Ne oli­vat hil­jaa ja kuun­te­li­vat.

Taas lau­hat tuu­let soit­taa

ur­ku­ja hon­gis­ton

ja Her­raa kun­ni­oit­taa,

hän kai­ken luo­ja on.

***

Syk­sy on ar­vaa­ma­ton: lem­peä ja äk­ki­pi­kai­nen. Se osaa soit­taa tuu­li­aan lau­has­ti. Mut­ta kun myrs­ky puh­ke­aa, sen tuu­li on kaik­kea muu­ta kuin lau­ha. Se on val­la­ton ja hur­ja nos­tat­ta­es­saan ula­pal­le kor­kei­ta vaah­to­päi­tä, vauh­di­kas kii­dät­tä­es­sään nii­tä pit­kin jär­ven sel­kää ja rai­vo­kas pais­ka­tes­saan ne lo­pul­ta ran­taan. Hon­gis­ton urut jy­li­se­vät taus­tal­la pau­ha­ten ää­nek­kääm­min kuin uk­ko­nen.

Kun myrs­ky lyö hur­jan voi­man­sa pui­tu­jen vil­ja­pel­to­jen yli, ovat muut­to­lin­nut jo kau­ka­na. Ne mat­kaa­vat koh­ti au­rin­koa. Ohi­kul­ki­ja jää kat­so­maan nii­den jäl­keen nöy­rä­nä ja pie­ne­nä, hai­keus sy­dä­mes­sään.

An­nat­han tai­vaas­sa­si

sen su­ven au­tu­aan,

kun, Her­ra, lap­si­a­si

käyt maas­ta nou­ta­maan.

***

Vil­ja on val­mis­ta kor­jat­ta­vak­si kun sen täh­kä­pää on tai­pu­nut. Niin se­kin, jon­ka sy­dän on nöyr­ty­nyt ja joka on ar­mos­ta pääs­syt Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta osal­li­sek­si.

Nyt kan­sa­si on tuh­kaa

päi­vä­si polt­ta­maa.

Me odo­tam­me, kyp­sät täh­kä­päät, sa­don­kor­juun ai­kaa. Me uu­vum­me het­kes­sä päi­vän paah­tees­sa. Me olem­me ai­na vain niin pie­niä, ko­et­te­le­mus­ten kor­ven­ta­mia to­mu­hiuk­ka­sia ajan tuu­les­sa. Yh­te­nä lau­ma­na suo­jau­dum­me myrs­ky­jä vas­taan, et­tei tuu­li mei­tä tait­tai­si, rank­ka­sa­de is­ki­si la­koon.

Tyy­ne­nä het­ke­nä ko­koon­num­me yh­teen lau­maan, vaih­dam­me kuu­lu­mi­sia ja kuun­te­lem­me hil­jaa. Huu­lil­lam­me ru­kous nii­den puo­les­ta, jot­ka kyp­syi­vät tä­hän jouk­koon ai­van toi­sel­la ta­val­la. Sy­dä­mis­säm­me toi­vo, joka kan­taa kau­as.

Ei siel­lä syk­sy uh­kaa,

ei sin­ne tal­vi saa.

Miia Ra­ti­lai­nen