Kun­tou­tu­ja

Mo­nien eri syi­den ta­kia koen kuor­mit­tu­va­ni so­si­aa­li­sis­sa ti­lan­teis­sa. Re­a­goin voi­mak­kaas­ti eri­lai­siin är­syk­kei­siin, sekä ai­neel­li­siin et­tä hen­ki­siin. Li­säk­si elä­män­ti­lan­tee­ni on pit­kään ol­lut vaa­ti­va ja olen kär­si­nyt uu­pu­muk­ses­ta.

Kaik­kien ras­kai­den vai­hei­den myö­tä suh­tee­ni seu­rois­sa käy­mi­seen muut­tui hil­jal­leen. Kun jou­duin läh­te­mään it­kun kans­sa ha­ja­nai­sel­la olol­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­tä ko­tiin, ky­se­lin mie­les­sä­ni: ei kai tä­män kuu­lui­si näin men­nä?

Net­ti­seu­rat ko­ti­soh­val­la al­koi­vat tun­tua ai­na vain pa­rem­mal­ta rat­kai­sul­ta koh­dal­la­ni. Täy­tyi­hän mi­nun hoi­taa vel­vol­li­suuk­si­a­ni vii­kol­la, pe­rus­te­lin mie­les­sä­ni. Ei ol­lut va­raa käyt­tää vii­mei­siä voi­mia sun­nun­tain seu­rois­ta sel­viy­ty­mi­seen.

”Mis­sä si­nua on pi­det­ty, kun ei ole nä­ky­nyt?” Vä­lit­tä­mi­seen pe­rus­tu­va ky­sy­mys kah­vi­vä­li­a­jal­la kuu­los­ti kor­vis­sa­ni syyt­tä­väl­tä. Huo­no voin­ti ei näy ai­na ulos­päin, ei­kä sitä tee eri­tyi­sem­min mie­li esi­tel­lä­kään. Toi­set seu­ra­vie­raat vai­kut­ti­vat vir­keil­tä ja iloi­sil­ta. Yri­tin ol­la huo­maa­ma­ton ja kät­key­tyä kat­seil­ta. Toi­saal­ta kai­pa­sin koh­da­tuk­si tu­le­mis­ta. Seu­rois­sa­han tois­tuu ai­na se sama kaa­va ja tie­tyt sa­mat ih­mi­set siel­lä ai­na ko­koon­tu­vat, ajat­te­lin tus­kas­tu­nee­na mie­les­sä­ni. Huo­maa­mat­ta­ni ajau­duin ylön­kat­so­jan pai­kal­le.

Sat­tu­man kaut­ta tu­lin joh­da­te­tuk­si vie­raak­si hen­gel­li­seen ti­lai­suu­teen, jos­sa myös lu­et­tiin Raa­mat­tua, lau­let­tiin ja ru­koil­tiin. Läh­ties­sä­ni siel­tä kyl­mä vii­ma kävi sie­lu­ni läpi. Mis­sä oli kaik­ki se tut­tu läm­pö, las­ten ää­net ja on­nel­li­nen pu­heen­so­ri­na? Vie­lä­kö eh­ti­sin seu­roi­hin?

Yh­täk­kiä mie­le­ni tum­mat pil­vet rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ta­pah­tu­mien ylä­puo­lel­ta hä­vi­si­vät. Tääl­lä to­si­aan­kin ko­koon­tuu se jouk­ko, joka on mat­kal­la tai­vaa­seen! On­ko mi­nul­la yh­tään syy­tä ol­la tu­le­mat­ta seu­roi­hin, jos vain suin­kin pää­sen? En­tä, jos seu­rat oli­si­vat­kin ka­len­te­ri­viik­ko­ni tär­kein ta­pah­tu­ma? Mitä, jos sai­sin­kin tääl­tä voi­maa ar­keen? Ko­kei­li­sin­ko suh­tau­tua seu­roi­hin eri ta­val­la? Mitä Ju­ma­la sel­lai­ses­ta sa­noi­si?

Voi­maan­tu­mi­nen vaa­tii ai­kaa ja ar­mol­li­suut­ta. Yhä on jos­kus seu­rail­to­ja, jol­loin ko­to­na py­sy­mi­nen on mi­nul­le ter­veys­syis­tä ai­noa vaih­to­eh­to. Kui­ten­kin nä­kö­kul­ma­ni muut­tu­mi­nen on jo tuo­nut pal­jon hy­vää tul­les­saan. Halu pääs­tä seu­roi­hin on tuot­ta­nut myös eri­lai­sia hel­pot­ta­via kei­no­ja ta­voit­teen tu­ek­si. Jee­sus it­se on sa­no­nut: ”Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat” (Matt. 11:28). Jos en heik­ko­na sai­si tul­la seu­roi­hin, niin min­ne sit­ten me­ni­sin?

Pit­kän ko­ro­na­tau­on jäl­keen en­sim­mäi­set oi­ke­at seu­ra­kun­ta­päi­vät jäi­vät py­sy­väs­ti mie­lee­ni. Is­tuim­me taas tu­tus­sa sa­lis­sa yk­si­näi­sen tais­te­lu­jak­son jäl­keen. Niis­ku­tuk­sia kuu­lui joka puo­lel­ta. Mei­tä hoi­det­tiin kuin jouk­ko­si­don­ta­pai­kal­la, niin kuin olen jos­kus kuul­lut ver­rat­ta­van.

Yh­teys toi­siin voi vä­lil­lä ol­la herk­kää ja haas­ta­vaa­kin. Kai­ken in­hi­mil­li­sen va­ja­vai­suu­den ylä­puo­lel­la tun­nen kui­ten­kin py­hien yh­tey­den. Lau­lam­me pois­nuk­ku­neen mat­ka­ys­tä­vän muis­tol­le. Hän ei enää tar­vit­se is­tu­ma­paik­kaa seu­ra­sa­lis­ta. Hä­nes­tä jäi hyvä to­dis­tus.

Sä­väh­dän kä­sit­tä­es­sä­ni ai­van konk­reet­ti­ses­ti, mi­ten rat­kai­se­vas­ta asi­as­ta us­ko­mi­ses­sa on ky­sy­mys. Em­me käy seu­rois­sa vain seu­rois­sa käy­mi­sen vuok­si. Tar­kem­min aja­tel­tu­na tun­tuu val­ta­van suu­rel­ta siu­nauk­sel­ta, et­tä mi­nun­kin ko­ti­seu­dul­la­ni us­ko­vai­set voi­vat ko­koon­tua saa­maan voi­maa tai­vas­mat­kal­le. Te­ki­si mie­li tar­jo­ta tätä sa­maa lah­jaa ai­van jo­kai­sel­le.

Kyl­lä sit­ten­kin seu­rat ovat mi­nul­le vii­kon ko­ho­koh­ta – ja sa­mal­la kuin kii­tos­juh­la kai­kes­ta Tai­vaan Isän huo­len­pi­dos­ta.